Talvella hevosihmisiin haetaan se kovuus, mitä alalla
tarvitaan. Minä näkisin, että talvikausi on voima- ja peruskuntojakso, jonka
tuloksena kesällä mennään helposti ja lujaa.
Kestävyyttä aletaan kysellä ensimmäisen kerran syys-lokakuulla. Vettä tulee. Vettä tulee. Vettä tulee. Lämpötila laskee pikkuhiljaa kymmenestä kahteen lämpöasteeseen, mutta sateen määrä pysyy vakiona. Kaikesta kuulluu lits ja läts. Paitsi, kun heität hevosille päiväheinät tarhaan. Siitä kuuluu plöts. Nyt tiedän, että vettä voi tulla niin paljon, että minä loimitan shetlanniponeja. Se on aika paljon vettä.
Kuukausien ajan ensimmäinen ajatus aamulla talliin mennessä ja viimeinen ajatus iltatallista lähtiessä on ”miksi minulla ei ole loimien kuivaushuonetta”. Ainoa tila, missä loimet ehtivät lähestulkoon kuiviksi yön aikana, on tallikämppä. Samainen tallikämppä, jonka pitäisi olla jonkinlainen kahvinjuontiin soveltuva taukotila. Märkien loimien mukana sinne kulkeutuu arviolta puoli kiloa kuraa vuorokaudessa. Kenkien ja koirien mukana menee toinen mokoma.
Se tunne, kun nostat litimärkää ulkoloimea katonrajaan kuivumaan. Se painaa ihan hitokseen ja mihin ikinä se koskeekin, muuttuu märäksi ja kuraksi. Ja sitten jostain jalkaremmin soljesta tippuu se rapainen vesipisara suoraan silmämunaan. Mitäpä tuosta, enää kaksikymmentäneljä hevosenjalkaa pesemättä, meneehän nuo sokkonakin, vanhasta muistista.
Kura kasvattaa luonnetta. Eikä ollenkaan turhaan, koska kurasta ei ole pitkä aika siihen, kun elohopea yhtäkkiä romahtaa alle kahdenkymmenen asteen. Kaikki on jäässä. Vesiputket: jäässä. Turve: jäässä. Heinä: jäässä. Tallin ovien jouset: jäässä. Lantakasat pihatossa… jäässä. Mitä ikinä haluatkin tehdä, jotain pitää hakata tai sulattaa ensin irti jostain.
Ainoa, mikä ei jäädy, on hevonen. Jotenkin tuntuisi ihan kohtuulliselta, että nekin menisivät jonkinlaiseen off-tilaan kovilla pakkasilla. Ne eivät mene. Ne vain keräävät enemmän ja enemmän tollovirtaa itseensä, kun niitä ei pääse normaalisti liikuttamaan. Pakkasta ei sentään vielä ole koskaan ollut niin paljon, että loimittaisin shetlanninponin, mutta pelkään senkin päivän vielä koittavan.
Kestävyyttä aletaan kysellä ensimmäisen kerran syys-lokakuulla. Vettä tulee. Vettä tulee. Vettä tulee. Lämpötila laskee pikkuhiljaa kymmenestä kahteen lämpöasteeseen, mutta sateen määrä pysyy vakiona. Kaikesta kuulluu lits ja läts. Paitsi, kun heität hevosille päiväheinät tarhaan. Siitä kuuluu plöts. Nyt tiedän, että vettä voi tulla niin paljon, että minä loimitan shetlanniponeja. Se on aika paljon vettä.
Kuukausien ajan ensimmäinen ajatus aamulla talliin mennessä ja viimeinen ajatus iltatallista lähtiessä on ”miksi minulla ei ole loimien kuivaushuonetta”. Ainoa tila, missä loimet ehtivät lähestulkoon kuiviksi yön aikana, on tallikämppä. Samainen tallikämppä, jonka pitäisi olla jonkinlainen kahvinjuontiin soveltuva taukotila. Märkien loimien mukana sinne kulkeutuu arviolta puoli kiloa kuraa vuorokaudessa. Kenkien ja koirien mukana menee toinen mokoma.
Se tunne, kun nostat litimärkää ulkoloimea katonrajaan kuivumaan. Se painaa ihan hitokseen ja mihin ikinä se koskeekin, muuttuu märäksi ja kuraksi. Ja sitten jostain jalkaremmin soljesta tippuu se rapainen vesipisara suoraan silmämunaan. Mitäpä tuosta, enää kaksikymmentäneljä hevosenjalkaa pesemättä, meneehän nuo sokkonakin, vanhasta muistista.
Kura kasvattaa luonnetta. Eikä ollenkaan turhaan, koska kurasta ei ole pitkä aika siihen, kun elohopea yhtäkkiä romahtaa alle kahdenkymmenen asteen. Kaikki on jäässä. Vesiputket: jäässä. Turve: jäässä. Heinä: jäässä. Tallin ovien jouset: jäässä. Lantakasat pihatossa… jäässä. Mitä ikinä haluatkin tehdä, jotain pitää hakata tai sulattaa ensin irti jostain.
Ainoa, mikä ei jäädy, on hevonen. Jotenkin tuntuisi ihan kohtuulliselta, että nekin menisivät jonkinlaiseen off-tilaan kovilla pakkasilla. Ne eivät mene. Ne vain keräävät enemmän ja enemmän tollovirtaa itseensä, kun niitä ei pääse normaalisti liikuttamaan. Pakkasta ei sentään vielä ole koskaan ollut niin paljon, että loimittaisin shetlanninponin, mutta pelkään senkin päivän vielä koittavan.
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin hevostenpidolle ideaaleja talvikelejä on nykyään aika harvoin. Vesisateen ja kolmenkymmenen asteen pakkasen väliin asettuu suojakeli. Tässä kiteytettynä se, mitä ajattelen suojasäästä:
Mutta en minä valita. Minä vain totean. Ja kohta on kesä. Kun tämä hulluksi luonnehdittu hevosväki kahlaa läpi kuran ja hangen, kesä on kuin ilon ja valon täyttämä festivaali, jonka läpi leijaillaan sandaalit jalassa.
Aamutalliin mennessä on valoisaa. Aamutalliin voi mennä yöpaidassa. Aamutallia ei välttämättä tarvitse tehdä ollenkaan, jos kaikki hevoset ovat laitumella. Tallin ovia voi pitää auki. Ratsastuskenttä on sula. Hevosta ajaessa ei lennä lumitilsoja suoraan nenään. Tarhoissa voi pitää isoja vesiämpäreitä ilman, että niistä tulee jäälyhtyjä.
Päivää voi venyttää oman mielensä mukaan, koska kaikkea ei tarvitse ehtiä tekemään ennen pimeää. Pimeää ei tule. Hevosta voi uittaa, vaikka yöllä, jos siltä tuntuu. Hevonen on kesäkarvassaan ihana ja kaunis.
Tämä kuva silmissään tallinpitäjä tarpoo läpi talven ja se on joka kerta se arvoista. Jaa paarmat? Hah! Talvikaudella haetaan ihmiseen sen verran kovuutta, että hyönteiset ei sen nirvanaa horjuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti