Hevonen, Rakkauteni ja Hulluuteni

Mistä tämä oma hevoshulluus sai alkunsa ? Oliko se ensimmäinen kerta alle kouluikäisenä heinäpellolla Olle nimisen suomenhevosen selässä vai se, kun huomasin aina vaan piirteleväni hevosia. Ekalla luokalla parhaan ystäväni kanssa istuimme jälki-istunnossakin, koska kiellosta huolimatta piirtelimme joka paikkaan.... aina niitä valkoisia hevosia.

Siihen maailman aikaan ei ollut talleja joka nurkalla. Lähin oli monen kilometrin päässä. Sinne pyöräiltiin säässä kuin säässä.Se oli ravitalli. Saimme ensin vain kaukaa ihailla hevosia tarhassa, ja kun kerta toisensa jälkeen ilmestyimme nurkkiin roikkumaan, saimme armosta tulla pihamaalle. Ja voi onnea, kun ensimmäisen kerran saimme harjata ja nuuhkia hevosen hajua.Se haju tarttui vaatteisiin ja mutta sieluun se jäi pysyvästi.

Vuodet kuluivat, löytyi talleja joissa oppi ratsastamaan. Mutta se oli semmoista puskaratsastelua, ratsastuskoulut olivat "paremman väen" talleja. Se oli aikaa jolloin kaiken oppi käytännön kautta, tekemällä, takapuoli edelle puuhun menemällä, erehdysten ja onnistumisten kautta. Hevostelu oli semmoista elämysten ja munausten summaa. Ei ollut nettiä. Oli vain vanhempien ja viisaanpien hevosihmisten kullanarvoiset neuvot.  Ja eräänä päivänä huomasin olevani ponin omistaja.

Kimon..lähes valkoisen, teurasautoa vailla olevan, vatipäisen new forest tamman onnellinen omistaja. Siitä se sitten lähti. Lopullinen mopo käsistä. Ensin se oli vieraalla tallilla, sitten aloin katsoa sillä silmällä taloa ja tallia, että saisin ponin kotiin ja löytyihän sellainen. Ja seuraksi sille piti tyttärille hankkia shetlanninponi. Joka oli tietysti kantavana.

Kun ponit olivat omalla tallilla, huomasin, että sosiaalinen tallielämä olikin jäänyt sinne täysihoitotalliin. Mutta neuvokas kun olin, keksin hankkia uuden ponin. Jotta saa sitä sosiaalista tallielämää, ratsastuskavereita. Ja niin tuli connemaraponi suoraan Irlannin nummilta. Se jatkoikin elämäänsä villinä ja vapaana...yleensä naapurin mailla ja vieden ratsastajia milloin minnekkin. Ainoa, joka sillä parjasi oli poikani, luontaisella hevosmies taidolla eli kumpikaan ei osannut muutakuin nauttia yhteisistä metsälenkeistä ! Seuraavaksi meille muutti eestintamma. Joka yllättäen olikin kantavana. Sattumoisin siis minusta tuli kasvattaja, talliini syntyi shettistamma ja eestinhevos orivarsa samana kesänä. Se shettistamma muuten täyttää tänä vuonna 29 vuotta !


Näin minusta siis tullut tallinpitäjä, kasvattaja ja yks kaks huomasin, että pyöritin pienimuotoista harrastetallia. Kolme tytärtä ja niiden yksi veli  kasvoivat siinä hevosten ja koirien keskellä. Ja koska talli kävi pieneksi, muutetiin isompiin tiloihin. Ja koska tuli isommat tilat, tuli enemmän poneja. Vuodet kuluivat, tyttäret kasvoivat, tallista tuli Ponimaa ja onnellinen hevostelu jatkui, iloineen ja suruineen. Oppien ja opetellen, turha varmaan sanoa, että mikään päivä ei ollut samanlainen. Ehkäpä siinä yksi syy tämän mielekkyyteen ?

Kaiken tämän keskellä piirtelin edelleen hevosia. Uskaltauduin lähteä niitä sitten hevostapahtumiin myymään. Niistä pidettiin ja se innosti jatkamaan. Koska hevosenmakuinen elämä on hyvin rikasta ja antoisaa, aloin ammentaa lausahduksia hevospiirroksiini. Ja ne herättivät hilpeyttä ihmisissä...ja niin tästä sanojen ja kuvien yhteiselosta syntyi Ukkostuuli niminen pieni yritys.

Olen huomannut hevosten määrittäneeni elämääni joka tavoin. Sen miten asun, miten elän, miltä koti näyttää ja paljolti ystävätkin saman henkisiä. Kotia koristaa kymmenet hevostaulut,esineet, patsaat ja kirjahyllyt notkuu hevoskirjoja. Jokainen hevosihminen törmää tässä hulluudessa vuodeaikojen haasteellisuuteen. Kurassa rämpisen mielekkyyden voi ymmärtää vain toinen hevosihminen, ja sen, että suurinta onnea on ehjät kumisaappaat tai sen, että viikonloput, pyhät sekoittuvat keskenään, etkä välillä tiedä mikä päivä on menossa! Eikä tule laskettua valvottuja öitä varsomista odotellessa tai kilometrejä kävelyttäessäsi ähkyistä hevosta pakkasessa ! Mutta ilo on rajaton varsan maailmaan putkahtaessa ! Ja kauhun tasapaino suurta laskiessa minuutteja eläinlääkäriä odotellessa siellä pakkasessa. Tämä on hevosenkoista tunteilua niin ilossa kuin surussakin. Eikä sitä voi järjellä selittää.

Siksi tämä on rakkautta ja hulluutta. Hevonen ei ehkä ole koko elämä, mutta se tekee elämästä kokonaisemman.

Omalla kohdallani hevosten piirtely johti johonkin.Samoin se ensimmäinen kosketus hevoseen.

Näin minusta tuli minä ja ne tekivät minun elämästäni hevosenhajuisen mutta elämänmakuisen.


Viikonnlopulla on Helsingin Horse Fair, myös minä olen siellä hevospiirroksieni kanssa. Tule sinäkin. Siellähän me olemme kaikki, isommat ja pienemmät hevoshullut!