What would my horse do? by Sonja Julkunen

Hevoseläintä kuulee aika ajoin kuvattavan viisaaksi ellei jopa älykkääksi. Samaa mielikuvaa hivelevät hevosiin usein liitettävät sanaparit ”älykkäät silmät” ja ”terävä katse” – ovathan silmät sielun peili. Itse haluan kovasti uskoa tähän näkökulmaan, onhan minulla kotona kokonainen ”Hevosen viisaus”-niminen korttipakka täynnä mietelauseita ja elämänohjeita kohti korkeampia totuuksia opastamaan.

Tieteellinen totuus on kuitenkin karu. Olivatpa hevosen silmät kuinka kauniit tahansa, niiden verkkokalvoilta lähtevät näköhermot kulkevat mitättömän pienien aivojen läpi pinta-alaltaan vielä mitättömämmälle aivokuorelle. Hevosen eväät älykkyyteen ja psyykkisiin toimintoihin kalpenevat auttamatta jo koiran saati ihmislapsen rinnalla.

Halkaistujen ihmisaivojen toinen puolikas. (Suhteellisella) koolla on väliä, mitä tulee
aivojen ja eritoten aivokuoren pinta-alaan.

 

Ehkä viisauden käsite on kuitenkin monimutkaisempi kuin aivokuoren pinta-alalla, neuronien lukumäärällä tai edes älykkyystesteillä tavoitettavat suureet. Vai miten on, sinä luomakunnan ylpeys, jonka lajin aivokapasiteetille ei planeetaltamme löydy haastajaa: tuntuuko olo viisaalta ja elo auvoiselta?

Jos on ihmislajin edustajilla viisaus vähissä ylipäätään, hevosten kanssa toimiessa se tuntuu karkaavan entistä kauemmas. Oli laji tai tilanne mikä tahansa, oman valmennettavan tai hoidettavan hirnujan kanssa arvoituksia, kysymyksiä ja epäonnistumisia huolestuneisuudella ja syyllisyydellä höystettynä tuntuu leijuvan ilmassa ja kiipeävän selkärankaa pitkin ehtymättömänä virtana. Kun edellisen saa ravistettua pois, apinalauman seuraava aloittaa välittömästi varjostuksensa.

Hevonen sen sijaan ei manaile menneitä eikä murehdi tulevaa. Ei sillä kyllä ole vaihtoehtoakaan, sillä pikkuruinen pääkopan sisus ei taivu ilmaisemaan tai ymmärtämään näin monimutkaisia ajan määreitä. Mutta toisaalta nelijalkaisen ystävämme tilanne ei ehkä sittenkään ole niin säälittävä ja lohduton kuin miltä se kieltämättä kuulostaa.

Hevosen saappaissa, tai oikeammin sen alkeellisen aivotoiminnan vankina, kaikki on juuri sitä mitä sillä hetkellä tapahtuu ja aistiärsykkeinä aivokuorelle kulkeutuu. Katkerimmatkaan takaiskut eivät aiheuta negatiivista mielialaa kuin sen hetken verran kun ne aiheuttavat fyysistä kipua tai muita konkreettisia seurauksia.

Hevonen: Hmm. Joku on puskassa. Ok.
Omistaja: Montakohan lämmittelykierrosta on jo menty ja onkohan se jo tarpeeksi vai ihan liian vähän ja vitsi jos tää nyt hyppää johonkin suuntaan kun kyttää tota valokuvaajaa ja mulla on varmaan ihan kauhea kaksoisleuka kun riiputan päätä tälleen ... ...

Esimerkiksi urheilijaa valitettavan usein kohtaava loukkaantuminen toki riipaisee hevostakin fyysisen kivun myötä, mutta kunhan kipulääke alkaa potkia ja eteen heitetään tukko homeetonta heinää, pilvet väistyvät auringon edestä.

Siinä missä ihminen syyttelee itseään ja manailee menetettyjä kilpailumahdollisuuksia kuukausikaupalla, huolella hoidettu ja oikein kuntoutettu hevonen ei toivuttuaan enää välttämättä edes osaisi arvata koskaan loukkaantuneensakaan.

Ravikilpailussa vaille kiriväyliä jäänyt juoksija taas saattaa hetken kokea turhautumista kun ei pääse etenemään, vaikka vaisto sanoisi että nyt olisi syytä liikkua liukkaammin. Tai sitten ravurin ajatuksiin saattaa säteillä yksinomaan mielihyvä, kun ei tavallisesta kilpailutilanteesta poiketen tarvitsekaan kauheasti rehkiä.

Yhtä kaikki taiston tauottua hevosen mielessä ovat vain iltakaurat ja puhdas peti. Samaa voi harvoin sanoa katkeruuteen taipuvaisesta superälykkään ihmislajin edustajasta vastaavassa tilanteessa.

Hevonen: Jano. Jee mehua.
Ihminen: Ei kai se nyt tukehdu kun kisasta on vielä niin vähän aikaa mutta kun se kuivuu ja jumiutuu niin helposti niin toivottavasti nyt juo kuitenkin ja eihän se mitenkään voi vilustua ilman loimea kun on niin leuto keli vaikka nyt on kyllä jo syksy mutta ei tähän katokseen kyllä tuulekaan yhtään ja hevonenkin on niin kurainen ja joo ei mennään vaan äkkiä pesupaikalle vai onkohan siellä jo kauhea jono kun mä oon aina niin hidas näiden valjaidenkin kanssa ... ...
Kuva: Erkki Kivistö

Hevoselämän auvoisesta yksinkertaisuudesta huolimatta olen ajattelija Millin linjoilla enkä suosittele, että heittäytyisimme joukolla tyytymättömien ihmisten ja filosofien sijaan tyystin tyytyväisiksi sioiksi ja typeryksiksi.

Siinä missä maailman pelastamiseksi tai ainakin parantamiseksi itseltään voi olla paikallaan tiedustella tiukoissa tilanteissa ”What would Jesus do?” (vähemmän uskonnolliset taivastelkoot vaikkapa että "What would Lincoln do"), kehotan kuitenkin mielenterveytensä pelastamisen nimissä kaikkia hevosharrastajia nostamaan tuon tunnetumman fraasin rinnalle myös toisen hyvän kysymyksen: ”What would my horse do?”

Varsa: Mitä hmm moi jibii
Ihminen (toivottavasti hevosen viisaudesta viisastuneena): Moi jee jibii ♥