What would my horse do? by Sonja Julkunen

Hevoseläintä kuulee aika ajoin kuvattavan viisaaksi ellei jopa älykkääksi. Samaa mielikuvaa hivelevät hevosiin usein liitettävät sanaparit ”älykkäät silmät” ja ”terävä katse” – ovathan silmät sielun peili. Itse haluan kovasti uskoa tähän näkökulmaan, onhan minulla kotona kokonainen ”Hevosen viisaus”-niminen korttipakka täynnä mietelauseita ja elämänohjeita kohti korkeampia totuuksia opastamaan.

Tieteellinen totuus on kuitenkin karu. Olivatpa hevosen silmät kuinka kauniit tahansa, niiden verkkokalvoilta lähtevät näköhermot kulkevat mitättömän pienien aivojen läpi pinta-alaltaan vielä mitättömämmälle aivokuorelle. Hevosen eväät älykkyyteen ja psyykkisiin toimintoihin kalpenevat auttamatta jo koiran saati ihmislapsen rinnalla.

Halkaistujen ihmisaivojen toinen puolikas. (Suhteellisella) koolla on väliä, mitä tulee
aivojen ja eritoten aivokuoren pinta-alaan.

 

Ehkä viisauden käsite on kuitenkin monimutkaisempi kuin aivokuoren pinta-alalla, neuronien lukumäärällä tai edes älykkyystesteillä tavoitettavat suureet. Vai miten on, sinä luomakunnan ylpeys, jonka lajin aivokapasiteetille ei planeetaltamme löydy haastajaa: tuntuuko olo viisaalta ja elo auvoiselta?

Jos on ihmislajin edustajilla viisaus vähissä ylipäätään, hevosten kanssa toimiessa se tuntuu karkaavan entistä kauemmas. Oli laji tai tilanne mikä tahansa, oman valmennettavan tai hoidettavan hirnujan kanssa arvoituksia, kysymyksiä ja epäonnistumisia huolestuneisuudella ja syyllisyydellä höystettynä tuntuu leijuvan ilmassa ja kiipeävän selkärankaa pitkin ehtymättömänä virtana. Kun edellisen saa ravistettua pois, apinalauman seuraava aloittaa välittömästi varjostuksensa.

Hevonen sen sijaan ei manaile menneitä eikä murehdi tulevaa. Ei sillä kyllä ole vaihtoehtoakaan, sillä pikkuruinen pääkopan sisus ei taivu ilmaisemaan tai ymmärtämään näin monimutkaisia ajan määreitä. Mutta toisaalta nelijalkaisen ystävämme tilanne ei ehkä sittenkään ole niin säälittävä ja lohduton kuin miltä se kieltämättä kuulostaa.

Hevosen saappaissa, tai oikeammin sen alkeellisen aivotoiminnan vankina, kaikki on juuri sitä mitä sillä hetkellä tapahtuu ja aistiärsykkeinä aivokuorelle kulkeutuu. Katkerimmatkaan takaiskut eivät aiheuta negatiivista mielialaa kuin sen hetken verran kun ne aiheuttavat fyysistä kipua tai muita konkreettisia seurauksia.

Hevonen: Hmm. Joku on puskassa. Ok.
Omistaja: Montakohan lämmittelykierrosta on jo menty ja onkohan se jo tarpeeksi vai ihan liian vähän ja vitsi jos tää nyt hyppää johonkin suuntaan kun kyttää tota valokuvaajaa ja mulla on varmaan ihan kauhea kaksoisleuka kun riiputan päätä tälleen ... ...

Esimerkiksi urheilijaa valitettavan usein kohtaava loukkaantuminen toki riipaisee hevostakin fyysisen kivun myötä, mutta kunhan kipulääke alkaa potkia ja eteen heitetään tukko homeetonta heinää, pilvet väistyvät auringon edestä.

Siinä missä ihminen syyttelee itseään ja manailee menetettyjä kilpailumahdollisuuksia kuukausikaupalla, huolella hoidettu ja oikein kuntoutettu hevonen ei toivuttuaan enää välttämättä edes osaisi arvata koskaan loukkaantuneensakaan.

Ravikilpailussa vaille kiriväyliä jäänyt juoksija taas saattaa hetken kokea turhautumista kun ei pääse etenemään, vaikka vaisto sanoisi että nyt olisi syytä liikkua liukkaammin. Tai sitten ravurin ajatuksiin saattaa säteillä yksinomaan mielihyvä, kun ei tavallisesta kilpailutilanteesta poiketen tarvitsekaan kauheasti rehkiä.

Yhtä kaikki taiston tauottua hevosen mielessä ovat vain iltakaurat ja puhdas peti. Samaa voi harvoin sanoa katkeruuteen taipuvaisesta superälykkään ihmislajin edustajasta vastaavassa tilanteessa.

Hevonen: Jano. Jee mehua.
Ihminen: Ei kai se nyt tukehdu kun kisasta on vielä niin vähän aikaa mutta kun se kuivuu ja jumiutuu niin helposti niin toivottavasti nyt juo kuitenkin ja eihän se mitenkään voi vilustua ilman loimea kun on niin leuto keli vaikka nyt on kyllä jo syksy mutta ei tähän katokseen kyllä tuulekaan yhtään ja hevonenkin on niin kurainen ja joo ei mennään vaan äkkiä pesupaikalle vai onkohan siellä jo kauhea jono kun mä oon aina niin hidas näiden valjaidenkin kanssa ... ...
Kuva: Erkki Kivistö

Hevoselämän auvoisesta yksinkertaisuudesta huolimatta olen ajattelija Millin linjoilla enkä suosittele, että heittäytyisimme joukolla tyytymättömien ihmisten ja filosofien sijaan tyystin tyytyväisiksi sioiksi ja typeryksiksi.

Siinä missä maailman pelastamiseksi tai ainakin parantamiseksi itseltään voi olla paikallaan tiedustella tiukoissa tilanteissa ”What would Jesus do?” (vähemmän uskonnolliset taivastelkoot vaikkapa että "What would Lincoln do"), kehotan kuitenkin mielenterveytensä pelastamisen nimissä kaikkia hevosharrastajia nostamaan tuon tunnetumman fraasin rinnalle myös toisen hyvän kysymyksen: ”What would my horse do?”

Varsa: Mitä hmm moi jibii
Ihminen (toivottavasti hevosen viisaudesta viisastuneena): Moi jee jibii ♥

Kyra Kyrklundin klinikka 9.9 Ruskeasuolla by Arnella Nyman

Lauantaiaamuna herätessäni fiilikseni oli verrattavissa lapsen jouluaamuun!

Vaikka olenkin ratsastanut melkein koko pienen ikäni, en ole koskaan aiemmin ollut Kyra Kyrklundin klinikalla. Veikkaan, että en ole aiemmin edes nähnyt häntä livenä.

Olin jo ensimmäisten joukossa Ruskeasuolla, missä en myöskään ole aiemmin käynyt. Harhailin pitkin isoa urheiluhallia ja kävelin kohti talleja, eikä mieleeni tullut että maneesi saattaa olla urheiluhallin toisessa päässä. Onnekseni törmäsin valmentajaani, Anne Porevirtaan, joka näytti mistä ovesta pääsen sisälle ;)

Kaivoin muistiinpanovälineet esille ja hetken kuluttua näinkin Kyran ovenraossa ratsastuskamat päällään - jee, hän esiintyy myös hevosen selässä tänään. Videointi oli kiellettyä, mutta valokuvia sai ottaa. Kynä syyhysi sellaista vauhtia, että kuvien ottaminen jäi toissijaiseksi, ja sen kyllä kuvien laadusta huomaa.

Päivän aikana tuli paljon tuttuja juttuja esille, mutta kertaus on opintojen äiti! Osa vanhasta tiedosta myös kirkastui, täydentyi ja tarkentui. Tietenkin sain myös uutta informaatiota ja ennenkaikkea inspiraatiota syksyn treeneihin!

Ensimmäisenä Kyra ratsasti itse ja kertoi hieman valmennusfilosofiastaan. Mielestäni on todella ihailtavaa, että 65-vuotias, syövästä toipunut nainen, laukkaa ympäri maneesia ja pystyy samalla puhumaan täysin tasaisella äänellä ja kertomaan meille mitä hän kulloinkin tekee. Kylmät väreethän siinä tuli! Ratsastus on kyllä mahtava laji, tästä ei tarvitse eläköityä koskaan !

Lauantain ehdottomasti tärkein oppi oli, että meidän tulisi ajatella koulutusskaalaa, "tikapuita" tai "portaikkoa", välillä myös ylhäältä alaspäin. Mitä tarvitsen tänään, saavuttaakseni vuosien päästä ne korkeimmat portaat? Tavallisestihan ajattelemme koulutusskaalaa ainoastaan alhaalta ylöspäin, mutta Kyran mukaan meidän tulisi välillä pakittaa tekemisiämme sinne, mihin on tarve. Meidän tulee löytää ongelmakohdat, eikä vaan jäädä ratsastamaan niitä asioita, jotka sujuu hyvin. On myös tärkeä löytää ongelman ydin - itse ongelma ei parane vain sitä junnaamalla, vaan pitää löytää syy ongelmaan ja lähteä parantamaan sitä, niin, että itse ongelma ratkeaa.

Joka ratsastuskerrallamme tulisi olla suunnitelma, sekä jokin tavoite ja tarkoitus. Joka askeleella meidän pitää olla läsnä ja tietää mitä me hevoselta haluamme. Meidän täytyy joka hetki tietää mitä teemme, miksi teemme ja mihin tulemme sitä tarvitsemaan tulevaisuudessa.  Jos haluan esimerkiksi tänään ratsastaa pohkeenväistöjä, minun tulee ensin tsekata, että hevoseni kuuntelee kaikki avut: istunnan, pidätteet ja väistättävän sekä eteenajavan pohkeen.

Kyra ei niinkään puhunut istunnasta (mitä minä näin istuntafriikkinä olisin ehkä halunnut enemmän), mutta hän käytti sanaa "painoapu". Hän oli tarkka siitä, että ratsastajan painopiste on oikeassa paikassa (aika alhaalla, eikä liian edessä). Jaloilla ei missään nimessä saa puristaa, koska silloin istuntamme nousee ylös satulasta. Pakaroiden tulee olla pehmeät, jotta tunnemme istuinluut. Pohjeapua Kyra vertasi näppärästi raippaan: hipaisusta pitää tulla reaktio, ja sen jälkeen päästetään pohje irti. Tasainen pohkeen naputus tai puristus tekee hevosesta "kuuron" ja ennenpitkää laiskan. Ja muistakaamme, kyse on pohkeesta, ei kantapäästä! Professori Kyrklund oli myös todella tarkka siitä, että ratsastajan pohje ei ajaudu liian taakse, silloin ratsastajan istunta puolestaan joutuu hevosen "edelle". Varpaitten tulee osoittaa eteenpäin, muuten alapohje ei pysy hiljaa, vaan heiluu tahtomattaan ja antaa merkityksettömiä apuja hevoselle.

Kyra neuvoi ratsastajia hienovaraisesti määräämään kevennyksellään  ravin tahdin ja tempon: mitä hitaampaa ravia haluat, sen hitaammin kevennät (eli nouset ylös-alas hitaammin), ja päinvastoin. Tämä on todettu toimivaksi tavaksi jo vuosia sitten omilla hevosillani :) Toimii!

Ratsastajan kättä ja ohjaa Kyra vertasi taulun raameihin. Mielikuva siitä, että hevonen on taulu jolla on raamit, on mielestäni tehokas ajatusmalli. Mitä nuorempi hevonen, sen "isompi" taulu ja pidemmät raamit. Hän sanoi, että meidän tulee antaa käsiemme kohdata hevosen suu. Myös tunnettu käsite "tuki ulko-ohjalla" sai kyytiä - ulko-ohjalla ja sisäohjalla tulee olla saman tuntuinen tuntuma/tuki. "Tuki ulko-ohjalla" ei tarkoita, että hevonen saa nojata ulko-ohjaan. Hyvä tapa tarkistaa hevosen oma kantokyky ja ratsastajan käden pehmeys on välillä rapsuttaa hevosta ulkokädellä ja samalla päästää ulko-ohjasta.

Olen kirjoittanut kaksi kertaa muistiinpanoihini "Kanna itse itsesi ja anna hevosen kantaa sinut, älä purista itseäsi alas". Tämä oli toisin sanoen tärkeä lause :) Ratsastajan tärkeimmäksi ominaisuudeksi hän mainitsi tasapainon. Tätä tulee harjoitella siihen tehtävään sopivalla hevosella, eli esimerkiksi ratsastuskouluilla on tärkeä rooli. Aloittelevan ratsastajan on todella vaikea harjoitella tasapainoa ja istuntaa isoliikkeisen ja herkän hevosen selässä. Ratsastajan täytyy kehittää tietty jäntevyys kroppaansa, voimaa ei ole tarkoitus käyttää.

Kyra palkitsi hevosia pitkällä venytyksellä aina kokoavan työskentelyn jälkeen, ja hän oli myös todella tarkka siitä, että hevoset eivät ennakoi - hevosen tulee reagoida pyynnöstä, ei arvauksesta. Hevosen sään ja etupään tulee nousta ylös kohti ratsastajaa. Kokoaminen siis tarkoittaa myös etuosan nousemista ylös, ei ainoastaan takaosan aktivoimista. Kokoamista valmistellessa hevosen tulee osata venyttää niska ja kaula eteen-alas, muuten se lukitsee selkänsä alas kootessa. Välttyäkseen jännittyneisyydeltä, voi ulkokäsi kevyesti rapsuttaa hevosta kokoamisen ajan.

Kyrklund oli todella tarkka ratsastajan tarkkuudesta ja siitä, että ratsastaja muistaa valmistella hevosen jokaiseen siirtymiseen ja liikkeeseen. Myös esimerkiksi kulmaan tullessa hevonen pitää valmistella kulmaan, jotta saadaan hyvä taivutus ja käännös. Hevonen ei siis saa kääntyä vain itsekseen siksi, että aita tulee vastaan. Ylipäätään meidän tulee muistaa, että me koulutamme hevostamme koko ajan -  ajatukseton kierros tolkulla kenttää pitkin seilaaminen ei tuota tulosta. Tavoitteenamme voi olla, että koulutamme hevostamme reagoimaan aina pienemmälle ja pienemmälle avulle. Kyra vertasi apujen käyttöä kuiskaukseen "haluan kuiskata hevoselleni, jos se ei kuule, korotan ääntäni kerran, jotta voin taas jatkaa kuiskaamista". Hevosen pitää siis myös keskittyä ja kuulla "apujen kuiskaus".

Jokaista eri askellajia tulee olla monta eri versiota. Ratsastuskerran alussa voimme esimerkiksi ratsastaa "taloudellista" eteeen-alas (hevosen tulee silti kantaa alakaulansa!) hölkkäravia, niin, että saamme hevosen ja oman kropan lämpimäksi. Sen jälkeen voimme alkaa pyytämään enemmän kokoamista, liikettä jne.

Jos jokin asia tai liike ei treenissä heti onnistu, on tärkeää, että ratsastaja ei hermostu. Meidän täytyy muistaa, että me olemme hevosemme opettajia. Epäonnistumisen sattuessa voikin "peruuttaa" taaksepäin, yksi aste helpompaan tehtävään, valmistella hevonen paremmin ja sitten yrittää uudestaan.

Kaiken kaikkiaan oli mahtava ja ajatuksia herättävä päivä !