perjantai 23. joulukuuta 2016

Olipa kerran ravireissu By Sonja Julkunen


Maailman pahuus on ollut vuosien mittaan minulle siinä määrin liikaa, että olen alkanut sen epätoivoisen taltuttamisyrityksen sijaan noudattaa sinisen meren strategiaa: Olet mitä ajattelet, ja elämäsi on juuri sitä mitä teet siitä. Siis keskity hyvyyteen. Tunne kiitollisuutta. Lasi on puoliksi täysi eikä tyhjä. Ja kyllä, positiivisen kautta!
Tämä tyyneys joutui lauantaisella ravireissulla koetukselle. Edeltävä päivä koostui osaltani sairastelusta, yö suurelta osin sängyssä pyörimisestä ja korkeintaan puoliksi nukkumisesta. Päässäni siis sirisi äänekkäästi jo siinä kohtaa kun suunnistin päivän ensimmäiselle ajoetapille kotoa kohti tallia.
Vaikka aamuheräämiset ovat normaalioloissakin kaukana mukavuusalueestani, olin ihmeellisesti vielä tässä vaiheessa projektia lähes aikataulussa. Hevosen kilpailuvarusteiden kipittäminen yksin tallin vintiltä ylös–alas ylös–alas oli unenpöpperössä kuitenkin sen verran hidasta, että hevosen kisakampaus sai jäädä pelkistettyyn versioon.
Voi kunpa tämä olisikin ollut päivän pahin takaisku!
Tällaisia lähdettiin hakemaan. Mitään ei saatu.
Kuva: Sonja Julkunen
Ajomatka ravipaikalle sujui niin rattoisasti kuin se yksin pienellä autolla isoa hevoskoppia hinatessa nyt voi sujua. Nightwishin rääkynä radiossa piti kuskin hereillä, ja oikea reitti löytyi ensi yrittämällä (kännykässäni on GPS-toiminto lähes yhtä sekaisin kuin kännykän omistaja itse).
Paikanpäällä paniikki iski ensimmäisen kerran. Kunnioitettavasta aamuheräämisestäni ja suunnitelmien mukaan sujuneesta ajomatkasta huolimatta kello oli hävyttömän paljon, kun vihdoin pysäköin ajoneuvoyhdistelmäni valjastuskatoksen eteen. Ja tästä kallisarvoisesta ajasta meni ensimmäinen vartti juostessani Teivon mäkeä alas–ylös sisäänkirjoitukseen hakemaan kilpailunumeroita.
Jo tässä kohtaa kaikki kunnia arvon rouva BWT Lovestorylle. Kun tärisevin käsin kieputin pinteleitä jalkoihin ja kiskoin kiroillen valjaita kiinni, minä tai aikatauluni emme olisi kestäneet mitään ylimääräistä härväystä. Mutta sellaista ei ollut luvassakaan. Hevonen oli helppo purkaa autosta yksinkin, ja katoksessa tamma seisoi kiltisti paikoillaan vain hieman valjastajastaan tarttuneesta jännityksestä väpättäen.
Lämmittelyajon yhteydessä toiveeni päivästä nousivat. Loven kyytiin ensimmäistä kertaa hyppäävän ohjastajan Santtu Raitalan kanssa saimme sovittua ja myöskin toteutettua tamman verryttelyn rauhallisuutta vaalien.
Ajoin lämmityksen itse Raitalan toisen hevosen perässä, joka oli onnekseni arveltua myöhäisemmässä aikataulussa. Niinpä ennen radallemenoa ehdimme kuin ehdimmekin tamman kanssa mainiosti hölkkiä Teivon verryttelyrinkiä useampaan kertaan (päivän teeman mukaisesti ylös–alas ylös–alas).
Niin terästamma ei Lovekaan (nro 5) ole että jaksaisi enää kilpailun keskellä painaa ohjille.
Kuva: Erkki Kivistö


Myöhemmän lämmittelyaikataulun kääntöpuoli kuitenkin näyttäytyi tuota pikaa. Vessaan ja takaisin vaeltaminen, lämpimän juomaveden etsiminen hevoselle sekä jenkkikärryjen vuokraaminen ja hakeminen onnistuivat viemään minulta ikuisuuden. Esittelyyn oli yhtäkkiä muutama minuutti, eikä Lovella ollut vielä ensimmäistäkään remmiä niskassa.
Vaikka jaettuja katoksia tulee toisinaan manailtua, tällä kertaa oli silkka siunaus että samalle valjastuspaikalle oli tulossa heti perääni (tai osin jo yhtäaikaisesti) joku muu. Tässä tapauksessa joku muu oli muun muassa Kymi GP -voittajan eli Womanizer-hevosen takaa tuttu Minna Kauhanen, joka sadatteluni kuultuaan auttoi setvimään vetolappujen narut ja viimeistelemään valjastuksen.
Itse kilpailu oli ilman muuta onnistuminen, vaikka sijoitus jäikin surkeaksi. Nuoresta iästään huolimatta Santtu Raitala on rauhallinen ja ammattitaitoinen ohjastaja, joka tuntui pääsevän Loven kanssa heti samalle aaltopituudelle. Hevonen puolestaan osoitti olevansa yhä huippukunnossa.
Valjakko kiihtyi lähtöauton takaa kärkeen ja jatkoi tasaista vauhtia päästäen kanssakilpailijan eteensä. Tammani sai hyvän juoksun sisärataa pitkin, ja voimia oli vielä maalissakin vaikka kuinka paljon. Porukka oli vain niin tiiviisti kasassa, että kiritilat jäivät jälleen haaveeksi ja loppusuoralla Loven oli tyytyminen vain työntämään vauhtia edellä menevälle.
Boom! Kyselemättä keulaan.
Kuva: Erkki Kivistö
Nyt saattoi siis huokaista helpotuksesta. Loppupäivä olisi vain mukavaa harrastelua ja puuhaamista ulkoilmassa. Hevosen loppuverryttely, valjaista purkaminen, peseminen, loimittaminen, tavaroiden pakkaaminen, omien vaatteiden vaihtaminen ja ruokaileminen… Mutta entäs hevosen ruokaileminen?
Taluttaessani Loven traileriin huomasin että heinätukko kuljetuskopin heinäverkosta oli tulomatkan aikana kadonnut tyystin. Lisää olisi kyllä kotitallissa parinsadan kilometrin päässä. Tamma alkoi näykkiä suurieleisesti tyhjää verkkoa ja kuopia vaativasti etukaviollaan, mikä taisi tarkoittaa ettei häntä inspiroinut odottaa enää hetkeäkään saati muutamaa tuntia seuraavaa ateriaansa.
Siispä hattu kouraan, heinäverkko toiseen ja kohti Teivon ratavalmentaja Markku Niemisen tallia. Olin valmistautunut kootuilla selityksillä ja rahatukolla, mutta heinätöyhtö irtosi ilman sirkustemppuja. Taas lisää ihania ihmisiä pelastamassa minut pulasta!
Nyt äkkiä kotiin ennen kuin lisää vastoinkäymisiä ehtii ilmetä. En tosin päässyt kuin moottoritielle, kun huomasin tuulilasinpesunesteen olevan loppu. Minua alkoi ärsyttää entistä enemmän autoilijoiden tapa palata hevoskuljetuksen ohitettuaan oikealle kaistalle vain muutama metri nokkani eteen. Niin että ihan varmasti maksimimäärä lokaa, likaa ja rapaa ryöpsähtää silmille.
Turvavälejä ei ravilähdön tiimellyksessä auta pitää, mutta tieliikenteessä ne olisivat paikallaan. Siellä se Love nuuskii yli 10 000 ravivoittoa ohjastaneen Jorma Kontion niskavilloja punapukuinen Santtu Raitala kyydissään.
Kuva: Erkki Kivistö
Pian ärsyyntyneisyys alkoi vaihtua pakokauhuun. En oikeasti nähnyt enää yhtään mitään. Tuulilasi oli muurautunut umpeen tummanharmaasta kuivuneesta mönjästä, eikä pyyhkijöiden heiluttelu muuttanut tilannetta kuin pahempaan suuntaan. Olin viittä vaille laittamassa hätävilkut päälle ja pudottamassa nopeutta rajusti alle moottoritievauhtien, kunnes pystyin tihrustamalla erottamaan horisontissa Teboil Pirkanhovin valot. Kuinka kauniilta ja kutsuvalta saattoi huoltoasema tienvarressa näyttääkään!
Huoltamon etuovella autuas oloni vaihtui epäuskoon. ”Kaikki tuulilasin pesunesteet ovat loppuneet”, sanoi moniste. Lasinpesupisteellä oli tarjolla pohjajämät lähes mustaksi muuttuneesta vedestä, joten ämpärin sijaan turvauduin lumeen parkkipaikan reunustoilla. Kyllä sen voimin taas seuraavat kaksi kilometriä näkee.
Silmät sirrillään, hampaat irvessä ja sormet ristissä jurnutin henkeni kaupalla Toijalan ABC:lle. Jos täältä on lasinpesuneste loppu niin kyseessä on pakko olla piilokamera tai jokin erityisen julma salaliitto.
Ei ollut, hallelujah!
Siis päivä pelastettu. Kunnes jossain vaiheessa matkaani aloin nimittäin miettiä, että mihinköhän mahdoin kännykkäni laittaa, voisi tässä ajellessa soittaa kotiin. Jos siis olisi puhelin. Mutta missä se nyt on?
Pakkohan sen on jossain täällä mukana olla joka tapauksessa. Siispä auto tien sivuun, kaikki tavarat ulos ja käsilaukku ympäri. Jos kännykkä onkin pudonnut penkin alle? Vahingossa livahtanut hanskalokeroon CD-levyn kannen mukana? Jäänyt takakonttiin vaatteiden vaihtamisen yhteydessä?
Ah, Teivo. Tuo mäkinen epäonnen pesäke.
Kuva: Sonja Julkunen
Ei, ei ja ei. Se oli jäänyt jonnekin muualle. Nimittäin Teivoon.
Lopulta saavuin tallin pihaan. Ilman puhelinta, mutta hengissä yhtä kaikki. Purin hevosen ja tavarat. Kuljetuskoppia irrottaessani jokin näytti oudolta: trailerin upouusi nokkapyörä oli unohtunut maata vasten koko reissun ajaksi. Se olisi vähintäänkin voinut vääntyä rikki tai palaa puhki, pahimmassa tapauksessa kammeta koko kuljetuskopin pois vetokoukusta.
Olipa varsinainen siunaus ja tuurien tuuri että mitään ei sattunut. Olen minä onnentyttö!
PS. Puhelin löytyi ja palautui jo maanantaina takaisin kotiin. Lena Lindblom sekä sinä joka kiikutit luurin jostain varikkoalueen syövereistä sisäänkirjoitukseen, olette enkeleitä.

1 kommentti: