Kisamatkaan valmistautumista by Arnella Nyman

Ajattelin kirjoittaa teille lyhyesti millainen rumba se onkaan, kun lähdemme ulkomaille kisaamaan. :)

Etenkin tänään lähtö oli erityisen jännittävä, koska tämä on ensimmäinen kerta kun lähdemme perheen kanssa kisareissuun omalta talliltamme. Alkuviikko kuluikin tallin hoito-ohjeita kirjoittaessa. Ei olekaan ihan helppoa kirjoittaa paperille kaikkia niitä asioita,  joita itse tekee jo aivan automaattisesti rutiinilla. Ohjeista tulikin sitten aika pitkät ;) Onneksi minulla on ihania ystäviä jotka hoitavat tallin ja hevoset! Myös puolisoni Tom jäi kotiin ja on luvannut aamuruokkia hevoset, sekä auttaa tallityttöjä tarpeen tullen. Ilman tätä porukkaa ei kisoihin lähtö olisi mahdollista <3

Tänään aamulla ratsastin Toren vielä kevyesti ennen pitkää matkaa. Sen jälkeen vuorossa olikin pakkaamista! Mukana on sata eri purnukkaa ja pussukkaa :D

Lisäjännitystä päivään toi vetoautomme hajoaminen 3h ennen lähtöä. Puolen tunnin ajan paniikki oli päällä,  mutta onneksemme kummisetäni on maailman ihanin ja lainasi Jeeppiään meille, tusen tack!

Nyt siis minä, äitini, isäni ja Thór olemme parhaillaan matkalla kohti Göteborgia ja suuria kansainvälisiä Tölt on Ice-kilpailuja. Kisa on kutsuvieraskilpailu ja kilpailemme jäähallissa - kisa ratsastetaan siis jäällä!  Thór kengitetään perjantaina paikan päällä, jotta hokkien pito on taattu.

Ajamme nyt Naantalin satamaan josta jatkamme laivalla yli Kapellskäriin. Huomenna aamulla ajamme Kapellskäristä noin 50km ihanalle Toftingen tilalle, jossa lepäämme noin 6 tuntia ja Thór saa olla ulkona tarhassa. Siitä jatkamme iltapäivällä noin 600km kohti Göteborgia. Göteborgissa Thór yöpyy ensin yhdellä Islanninhevostallilla ja perjantaina ajamme kisa-aluelle. Perjantaina vuorossa on hieman treenaamista, jään testaamista ja tosiaan Toren kengitys :)

Lauantaina vuorossa on itse kilpailu, josta on tulossa mahtava show :) LiveStream pitäisi löytää googlaamalla Tölt on Ice 2017!  Eli peukut ja varpaat pystyssä kotikatsomoissa.

P.S. Olen ottanut tänään kuvia tätä kirjoitusta varten, mutta puhelimeni ei suostu yhteistyöhön, joten lisäsin pari kuvaa viime kesän PM-kisoista :)

Tilallisen turinoita vol2 - Tilakauppoja ja sen seurauksia by Hanne

Talvinen RRanch

Unelmia toteuttamassa

Tilan hankinta kiitolaukka-kaavalla

Tilakauppojen suhteen etenimme Puoliskoni kanssa, kuten kaikessa muussakin. Lyhyesti todettuna - rivakasti. Olimme erittäin tuore pariskunta kun lähdimme kevättalvella 2016 'ihan vaan katselemaan toistemme asumismieltymyksiä'. Matkaan lähti Madame Pyörremyrsky ja vain aavistuksen hitaampi herrasmies.

Puolisko harrastaa vanhoja autoja ja brätkiä, eikä ne meikäläisellekään vieraita kapistuksia ole. Minä taasen olen haaveillut hevostilasta 8-vuotiaasta alkaen ja työksenikin näitä ratsihommia teen. Lisäksi olen lasitaiteilija joten verstas- ja tallitilaa tarvitaan runsaasti. Yhdistävänä tekijänä meillä on nk. 'romustelu' eli molemmat rakastamme kaikkea vanhaa; liikkuvien vekottimien lisäksi vanhoja tarve-esineitä, työkaluja, astioita, kylttejä, huonekaluja...eläinten kalloja...mikä tahansa 'ajan sammaloima' saa meidän silmät sädehtimään. Sijainti olis hyvä olla rauhallinen, mutta kohtuumatka Puoliskon töihin.

Tiedän useita ystäviä ja kollegoita, jotka ovat etsineet tilaa vuosikausia - joku jopa vuosikymmeniä. Meilläkin oli kriteerit jo ennakkoon asetettu melko korkealle. Niinpä jopa itselle pienoisena yllätyksenä tuli, että kolmas näkemämme paikka oli 'juuri se oikea'. Siis mitä ihmettä - eihän tää voi mennä näin helposti, eihän siis kukaan ole löytänyt täydellisesti haaveisiinsa osuvaa tilaa muutamassa viikossa, ajellut pihaan ja tiennyt samantein - näkemättä kokonaisuutta - että kas tässä se meidän tuleva ranchi on. Vaan näin kuulkaas juurikin kävi. Maaliskuun viimeisenä päivänä kävimme ensimmäistä kertaa ja Vappuaattona juhlimme työnjuhlaa uusina tilallisina. Ja töitähän tulisi riittämään.

Suru+onni=elämä

Juuri ennen ranchin löytymistä, kuoli vaikean sairauden uuvuttama rakas äitini. Hieroessamme tilakauppoja meni huonossa hapessa oleva isäni suureen leikkaukseen (josta onneksi selvisi) ja samaan aikaan podin itse selkääni ja vuoden sisään viidettä kovaa flunssaani. Minun oli myös päätettävä pikavauhtia mitä teen rakkaalle, perheeni kanssa remontoimalle, yli satavuotiaalle talo-kaunokaiselleni Sipoon kirkon kainalossa. 

Puoliskolla oli omat huolensa, kuten teinityttären elämän sopeuttaminen kansainvälistä koulua käyvästä ja palveluiden lähellä asuneesta sysikorven landekoululaiseksi. Siinä jäi kyllä se paljon puhuttu suhteen alun hanimuuni aikasta lyhkäseksi, kun sitten kesällä muutimme sirkuksemme portaittain ranchille. Samaan aikaan olin kuitenkin tavattoman onnellinen - olinhan toteuttamassa suurinta unelmaani. Jotenkin uskon, että hirmuisesta vauhdista huolimatta, aistit olivat herkimmillään kaikkien suurien tunteiden myllätessä ja taltioin tunnelmat visusti sydämeeni. Elämä todella maistui suolaiselta ja makealta!

Suunnitelmia 

Ranchin haltuun saatuamme - vain muutaman kerran päästyämme siihen tutustumaan ennen kauppoja - oli omat ratsitoiminnan suunnitelmani jo pääpiirteittäin paperilla ranskalaisina viivoina ja suuri sekava soppa pääkopassani rönsyinä. 

- ratsikentän kunnostus, tarhojen kunnostus, laitumen kunnostus, kesätallin kunnostus, talvitallin remontointi, WE-puiston rakentaminen.....plus kaikki muut tilan työt ja rakennusten laitto päälle.

Vaan kuinkas kaikki sitten menikään. Tuliko lista suorittua yhtä nopeasti kuin Ranchin osto. Ja millä nimellä ranchia alettaisiin markkinoimaan....kunhan ensin päästäis muuttamaan. Tarina jatkuu seuraavissa turinoissa. Tässä vielä alkukesän tunnelmia kuvana - silloin kun tajuntaan alkoi mennä, että 'tää paratiisi o hei meijä'.

Tilaan kuuluu viljeltyä peltoa ja laidunta reilut 5ha - kultapossukoiden heinät tulevat omalta pellolta ja pojat saavat 'äidin tekemää ruokaa'.

Tilallisen turinoita vol 1 - ei hassumpi maanantaiaamu by Hanne

Maanantai on maanantai tallinpitäjällekin, mutta tänään se tuntuu perjantailta

Oih ja voih mikä ihanuus auringonnousu aamutallille könytessä silmiäni kohtasikaan.

Ennen oman tilan hankkimista, en ollut sen enempää aamu- kuin iltavirkkukaan - olen aina ollut kääpiöistä se Unelias. Kun vielä hevoseni olivat täysihoitotallissa vieraalla ja itse kävin valmentamassa ympärämpär, niin suunnittelin päiväni siten, että varsinkin talvella sain nukkua aamuisin kunnes valostui ja pyrin olemaan kotona jo ennen pimeää. Lyhyitä olivat talvipäivät tuolloin.

Nyt tilallisena pyöritän Ratsureima Ranchin tallia yksin ja kas kummasti sitä tottuu heräämään joka aamu seitsemältä ja jolkottelemaan iltatallin tekoon ysin ja kympin välissä ehtoota. Vaikka ei aina keli ihoa hyväilekkään, eikä ihastuksen kyyneltä silmäkulmaan tuota, niin kyllä näistä aamu- ja iltapyrähdyksistä useimmiten päivän juhlahetkiä on tullut - luontoihmisenä nautin syvin henkäyksin ja viipyilevin katsein ihmettelemässä vuoden aikojen kiertoa ja kelien rikkauden summaa.

Kuluneena talvena on kyllä liian moni aamu - viikonpäivästä riippumatta - tuntunut maanantailta. Ei ihan heti tule mieleen näin kaikin puolin kränää, oikullista, toisille tappavaa ja useille invalidisoivaa talvea. Tai 'mukamas-talvea'. Tästä pakkasen, lumen, plussan, jään, pakkasen, vesisateen, jään, plussan, pakkasen....loputtomasti vuorotellusta eivät ole nauttineet edes talvesta pitävät - saatika me, joiden mielestä kylmä ja pimeä vuodenaika sais jäädä kokonaan pois.

Mutta sitten tulee kevättalvi ja aamutallilla näkee laittaa kissoille ruuat räpsäyttämättä keinovaloa päälle, uskaltaa päästää jo pikkasen huononäköisen ja -kuuloisen villispapan vapaana aamulirkille pelkäämättä tumman pienen äijän katoamista mustaan äärettömyyteen ja pääsee ihailemaan vanhan kivitallin suurista ikkunoista värilasien läpi viistosti ja pehmeästi lipuvaa auringonnousua...ihaillen hevosten siluettia ja kuunnellen aamuheinien puputusta. Se on viikkojen jäiset persliu'ut ja päin pläsiä tuiskuava lumi unohdettu ihan tosta noin vain.

Ja kuulkaas kuutamot ja tähtitaivaat. Voi pojat ne ne vasta täällä keskellä korp...eiku luontoa hyvien yhteyksien päässä (ei pidä unohtaa mainontaa) ovat jotain mielipuolisen ja sadunhohtoisen kaunista. Puolisko pruukaa käydä koirien kanssa iltakierroksen samaan aikaan kun minä lähden iltatallille ja ei siinä kyllä sit muuta tarvi arkiromantiikan puitteiksi ku oman Ranchin yllä kimaltelevan elokuvataivaan. Semmone oli taas eilen illalla meille tunnelmaa luomassa.

Tästä se lähtee taas touhukas viikko käyntiin - perjantaitunnelmissa. Kyllä kelillä ja vuodenajoilla on vaan suuri merkitys mielialaan. Tästä lähtee myös käyntiin meikäläisen turinat Black Horse Bloggarina. Ei mene kuin tovi ja tuuttaan ulos jo Tilallisen turinoita vol 437 :D

Ihanaa kevätaurinkoa kaikille!

Lipizza Köpi ihailee talviaurinkoa makuukammarinsa ikkunasta (Kuva: Anita Herukka)

"Treeniä Espanjan auringon alla" by Jaana Kivimäki

Nyt ollaan tiimin kanssa oleskeltu Etelä-Espanjan Fuengirolassa reilu kuukausi. Matka tänne oli yhtä rankka, kuin 4000 kilometriä kuulostaa kirjoitettunakin, mutta siitä selvittiin ilman ongelmia. 

Tänne saavuttuamme Bel tosin oli viikon ratsastuksen jälkeen reilun viikon saikulla, kun tamma oli saanut jonkun infektion. Sillä aikaa, kun Bel lomaili, niin minä kelailin pitkin kaupunkia ja vuoristoa, kehitin omaa kuntoani. Sain myös ratsastaa paikallista tuntihevosta, joka joskus nuorena poikana oli ihan G:tä hypännyt. Pitkä saikku omalla osallani viimevuoden lopulla vei aika heikkoon kuntoon, mutta nyt vartaloni on taas alkanut tottua hevosen liikkeisiin ja ratsastusasentoon, ja minulla on jo melko vahva luottamus Bellileneen. Bellilene on turvonnut valtavasti, sillee hyvällä tavalla saanut pyöreyttä ja lihasmassaa. Se kulkee jo paljon korkeammalla niskalla ja kantaa itsensä melko hyvin. Bel on saanut monipuolista liikuntaa ja vaikka tarhaan ei pääse ollenkaan, niin se on rento ja rauhallinen.

Bel rakastaa lämpöä ja avonaisia karsinan ovia, mistä näkee koko tallialueen ja paljon hevoskavereita, se myös rakastaa käyskennellä kävelykoneessa, luulee sitä varmaan karuselliksi 😁

Minua täällä Espanjassa valmentaa Alicia Zara Jamani, joka nuoresta iästään huolimatta on taitava valmentaja ja ratsastanut itse mm. Englannin nuorten maajoukkueessa ja voittanut Espanjassa useita mestaruuksia. Vielä paremmaksi pistetään tällä alkavalla toisella treenikuukaudella, kun Espanjan koulurarsastuksen mestari, Olympiaratsastaja, Daniel Martin Dockx alkaa zekkaa meidän perään 1-2 kertaa viikossa. Eli ratsatuskerrat lisääntyy ja luultavasti enää melko vähän itsenäisesti saan, tai pääsen treenaamaan. Kun kerran tänne ollaan treenaamaan tultu, ni piruvie me otetaan täält kaikki irti 😁

Olen täällä yrittänyt ihmettelijöille selittää, että menen  ilman jalkojeni apua, vain piiskoilla, katseella ja äänellä, sekä ohjasavuilla. Tasapainoni on päivä päivältä parempi, mutta "istunnalla" en pysty hevoseen tietoisesti vaikuttamaan, tuntoraja kulkee navan seudulla. Jalkani ovat veltot ja hervottomat, joten ne sidotaan kiinni jalustimiin ja satulaan tarranauhoilla.

Minua tullaan välistä kentänlaidalle katselemaan, kuin jotain sirkustaiteilijaa, vaikkakin en siitä itse välitä. Itseasiassa ihan hauskaa että saan tuoda vammaisurheilua ja nimenomaa ratsastusta esille tännekin maailman kolkkaan.

Joka päivä edelleenkin opin uutta ja kokeilen uusia keinoja ja apuvälineitä suoritusten parantamiseen. Joten jatkan tyytyväisenä treenejä täällä lämpimässä ja sitten mennään kokeilemaan kisoihin ollaanko saatu yhtään parannusta aikaiseksi... Nyt kyllä jo tuntuu, että ollaan, mut saas nähdä mitä tuomarit ovat mieltä... Onneks on viel kuukausi ekaan koitokseen! 

Uusivuosi uudet kujeet....by Jaana Kivimäki

Vuosi 2016 oli kyllä niin ylä- ja alamäkeä vuoronperään, kuin vain voi.

Kisakausi alkoi jo tammikuussa Hollannissa, nämä kisat meni hyvin ja huonosti. Kolmesta luokasta yhdessä olin kolmas, muutoin ei tullut sijoituksia. Matkalla kotio kuitenkin menin laivalla kihloihin miesystäväni kanssa, reissu siis kokonaisuudessaan ihana.
Sitten olikin heti valmistautuminen Dohan kisaan. Hevosen ja omien lentojen järkkääminen, yms byrokratia meinas mennä yli hilseen. Kaamee stressi. Kisa itsessään ja reissu oli ok, ratsastin omalla tasollani ja sijoituin joka luokassa neljänneksi. Sain tämän reissun aikana myös tietää kvaalanneeni Rion paralympialaisiin. Lentokin sujui hevoselta hyvin, joten pitkää Rion lentomatkaakin oli sitten vähän harjoiteltu.
Dohan kisan jälkeen ehdittiin kolme viikkoa treenata Saksassa Böckmanneilla, mistä sainkin hyviä eväitä tulevia koitoksia varten.

Kävin vielä Belgian kisat, missä myös sain kolme sijoitusta, ja muutenkin Bellen kanssa yhteistyö alkoi parantua. Belgiassa ollessani solmin myös aika hyvän uuden sponssisopimuksen, joka helpotti hieman rahastressii. 

Kotona ehdittiin levätä muutama viikko, ja sitten paluu treeneihin. Oltiin paljon Helsingin seudulla maajoukkuevalmentajan Janne Bergin, sekä oman valmentajani Håkan Wahlmanin luona. Kesäkuun puolivälissä olin jo ihan valmis Koti Suomessa järjestettäviin Pohjoismaiden -ja Baltian mestaruuksiin, olin täpinöissäni ja mun sekä hevosen kunto todella hyvä.
Ypäjälle  mentiin itsevarmoina. Kotikenttäetu hyödynnettiin treenaamalla Ypäjällä jo ennen kisoja. Näistä kisoista jäi käteen kaksi PM kultaa ja joukkuehopea, voitin myös oman ryhmäni joukkueohjelman, eli hattutemppu 😊.

 Mutta kun sitä ylä-ja alamäkeä mulle on suotu, niin pitihän näissäkin kisoissa jotain sattua. 
Tipuin yhdessä verkassa Bellen selästä pääalaspäin roikkumaan, kun Bel säikähti ja läks nopean äkkiliikkeen jälkeen laukkaan, alaraajahalvaukseni vuoksi tasapainoni on tällaisiin liikkeisiin liian heikko, tästä seurauksena niskassa paha välilevynpullistuma. Ratsastin kipulääkkeiden voimalla muutaman luokan tajuamatta, että olikin vähän vakavampaa sattunut.
Olympiakomitean lääkäri ja neurokirurgi käskivät kuukauden lepoon...Rioon oli enää kaksi kuukautta! Kuukauden jälkeen kipu ei juurikaan ollut helpottanut. Kävin uusinta magneettikuvissa ja niska oli edelleen niin pahassa jamassa, että lääkärit kielsivät minua lähtemästä Rion paralympialaisiin. Pettymys oli karsee. Ei siinä itkuakaan enää pystynyt pidättelemään, jopa koko uran lopettaminen kävi mielessä, kyllä siinä oltiin todella masiksen partaalla!

Vihdoin, neljän lepokuukauden jälkeen, pääsin taas ratsastamaan. Kunto on heikentynyt, mutta pikkuhiljaa sitä tässä olen kohotellut, kylmät ilmat estivät minua treenaamasta liikaa heti alkuun, joten pikku pakkasetkaan eivät vuoden lopussa haitanneet. Enpähän saanut itseäni heti liian kipeeks. Bel on todella hyvässä kunnossa tulevaa kautta ajatellen. Itselläni on vielä ajoittain jonkinverran kipuja, mutta mä oon kaikennäköisiin kipuihin oman selkäydinvammani vuoksi tottunut, en anna niiden häiritä liikaa.
Me lähdetään koko tiimin voimin tammikuussa Espanjan lämpöön muutamaksi kuukaudeksi treenaamaan, josta sitten lähdemme heittämään useamman KV-Kisan rupeaman. Loppukeväästä palaamme Suomeen,  ja sitten taas valmistaudutaan seuraaviin arvokisoihin, eli EM kisoihin Ruotsissa, joista tietty lähdetään mitalia metsästämään 😊. Toivotan hyvää ja menestyksekästä uuttavuotta kaikille!

terkuin,

Jaana

Olipa kerran ravireissu By Sonja Julkunen

Maailman pahuus on ollut vuosien mittaan minulle siinä määrin liikaa, että olen alkanut sen epätoivoisen taltuttamisyrityksen sijaan noudattaa sinisen meren strategiaa: Olet mitä ajattelet, ja elämäsi on juuri sitä mitä teet siitä. Siis keskity hyvyyteen. Tunne kiitollisuutta. Lasi on puoliksi täysi eikä tyhjä. Ja kyllä, positiivisen kautta!

Tämä tyyneys joutui lauantaisella ravireissulla koetukselle. Edeltävä päivä koostui osaltani sairastelusta, yö suurelta osin sängyssä pyörimisestä ja korkeintaan puoliksi nukkumisesta. Päässäni siis sirisi äänekkäästi jo siinä kohtaa kun suunnistin päivän ensimmäiselle ajoetapille kotoa kohti tallia.

Vaikka aamuheräämiset ovat normaalioloissakin kaukana mukavuusalueestani, olin ihmeellisesti vielä tässä vaiheessa projektia lähes aikataulussa. Hevosen kilpailuvarusteiden kipittäminen yksin tallin vintiltä ylös–alas ylös–alas oli unenpöpperössä kuitenkin sen verran hidasta, että hevosen kisakampaus sai jäädä pelkistettyyn versioon.

Voi kunpa tämä olisikin ollut päivän pahin takaisku!

Tällaisia lähdettiin hakemaan. Mitään ei saatu.
Kuva: Sonja Julkunen

Ajomatka ravipaikalle sujui niin rattoisasti kuin se yksin pienellä autolla isoa hevoskoppia hinatessa nyt voi sujua. Nightwishin rääkynä radiossa piti kuskin hereillä, ja oikea reitti löytyi ensi yrittämällä (kännykässäni on GPS-toiminto lähes yhtä sekaisin kuin kännykän omistaja itse).

Paikanpäällä paniikki iski ensimmäisen kerran. Kunnioitettavasta aamuheräämisestäni ja suunnitelmien mukaan sujuneesta ajomatkasta huolimatta kello oli hävyttömän paljon, kun vihdoin pysäköin ajoneuvoyhdistelmäni valjastuskatoksen eteen. Ja tästä kallisarvoisesta ajasta meni ensimmäinen vartti juostessani Teivon mäkeä alas–ylös sisäänkirjoitukseen hakemaan kilpailunumeroita.

Jo tässä kohtaa kaikki kunnia arvon rouva BWT Lovestorylle. Kun tärisevin käsin kieputin pinteleitä jalkoihin ja kiskoin kiroillen valjaita kiinni, minä tai aikatauluni emme olisi kestäneet mitään ylimääräistä härväystä. Mutta sellaista ei ollut luvassakaan. Hevonen oli helppo purkaa autosta yksinkin, ja katoksessa tamma seisoi kiltisti paikoillaan vain hieman valjastajastaan tarttuneesta jännityksestä väpättäen.

Lämmittelyajon yhteydessä toiveeni päivästä nousivat. Loven kyytiin ensimmäistä kertaa hyppäävän ohjastajan Santtu Raitalan kanssa saimme sovittua ja myöskin toteutettua tamman verryttelyn rauhallisuutta vaalien.

Ajoin lämmityksen itse Raitalan toisen hevosen perässä, joka oli onnekseni arveltua myöhäisemmässä aikataulussa. Niinpä ennen radallemenoa ehdimme kuin ehdimmekin tamman kanssa mainiosti hölkkiä Teivon verryttelyrinkiä useampaan kertaan (päivän teeman mukaisesti ylös–alas ylös–alas).

Niin terästamma ei Lovekaan (nro 5) ole että jaksaisi enää kilpailun keskellä painaa ohjille.
Kuva: Erkki Kivistö

Myöhemmän lämmittelyaikataulun kääntöpuoli kuitenkin näyttäytyi tuota pikaa. Vessaan ja takaisin vaeltaminen, lämpimän juomaveden etsiminen hevoselle sekä jenkkikärryjen vuokraaminen ja hakeminen onnistuivat viemään minulta ikuisuuden. Esittelyyn oli yhtäkkiä muutama minuutti, eikä Lovella ollut vielä ensimmäistäkään remmiä niskassa.

Vaikka jaettuja katoksia tulee toisinaan manailtua, tällä kertaa oli silkka siunaus että samalle valjastuspaikalle oli tulossa heti perääni (tai osin jo yhtäaikaisesti) joku muu. Tässä tapauksessa joku muu oli muun muassa Kymi GP -voittajan eli Womanizer-hevosen takaa tuttu Minna Kauhanen, joka sadatteluni kuultuaan auttoi setvimään vetolappujen narut ja viimeistelemään valjastuksen.

Itse kilpailu oli ilman muuta onnistuminen, vaikka sijoitus jäikin surkeaksi. Nuoresta iästään huolimatta Santtu Raitala on rauhallinen ja ammattitaitoinen ohjastaja, joka tuntui pääsevän Loven kanssa heti samalle aaltopituudelle. Hevonen puolestaan osoitti olevansa yhä huippukunnossa.

Valjakko kiihtyi lähtöauton takaa kärkeen ja jatkoi tasaista vauhtia päästäen kanssakilpailijan eteensä. Tammani sai hyvän juoksun sisärataa pitkin, ja voimia oli vielä maalissakin vaikka kuinka paljon. Porukka oli vain niin tiiviisti kasassa, että kiritilat jäivät jälleen haaveeksi ja loppusuoralla Loven oli tyytyminen vain työntämään vauhtia edellä menevälle.

Boom! Kyselemättä keulaan.
Kuva: Erkki Kivistö

Nyt saattoi siis huokaista helpotuksesta. Loppupäivä olisi vain mukavaa harrastelua ja puuhaamista ulkoilmassa. Hevosen loppuverryttely, valjaista purkaminen, peseminen, loimittaminen, tavaroiden pakkaaminen, omien vaatteiden vaihtaminen ja ruokaileminen… Mutta entäs hevosen ruokaileminen?

Taluttaessani Loven traileriin huomasin että heinätukko kuljetuskopin heinäverkosta oli tulomatkan aikana kadonnut tyystin. Lisää olisi kyllä kotitallissa parinsadan kilometrin päässä. Tamma alkoi näykkiä suurieleisesti tyhjää verkkoa ja kuopia vaativasti etukaviollaan, mikä taisi tarkoittaa ettei häntä inspiroinut odottaa enää hetkeäkään saati muutamaa tuntia seuraavaa ateriaansa.

Siispä hattu kouraan, heinäverkko toiseen ja kohti Teivon ratavalmentaja Markku Niemisen tallia. Olin valmistautunut kootuilla selityksillä ja rahatukolla, mutta heinätöyhtö irtosi ilman sirkustemppuja. Taas lisää ihania ihmisiä pelastamassa minut pulasta!

Nyt äkkiä kotiin ennen kuin lisää vastoinkäymisiä ehtii ilmetä. En tosin päässyt kuin moottoritielle, kun huomasin tuulilasinpesunesteen olevan loppu. Minua alkoi ärsyttää entistä enemmän autoilijoiden tapa palata hevoskuljetuksen ohitettuaan oikealle kaistalle vain muutama metri nokkani eteen. Niin että ihan varmasti maksimimäärä lokaa, likaa ja rapaa ryöpsähtää silmille.

Turvavälejä ei ravilähdön tiimellyksessä auta pitää, mutta tieliikenteessä ne olisivat paikallaan. Siellä se Love nuuskii yli 10 000 ravivoittoa ohjastaneen Jorma Kontion niskavilloja punapukuinen Santtu Raitala kyydissään.
Kuva: Erkki Kivistö

Pian ärsyyntyneisyys alkoi vaihtua pakokauhuun. En oikeasti nähnyt enää yhtään mitään. Tuulilasi oli muurautunut umpeen tummanharmaasta kuivuneesta mönjästä, eikä pyyhkijöiden heiluttelu muuttanut tilannetta kuin pahempaan suuntaan. Olin viittä vaille laittamassa hätävilkut päälle ja pudottamassa nopeutta rajusti alle moottoritievauhtien, kunnes pystyin tihrustamalla erottamaan horisontissa Teboil Pirkanhovin valot. Kuinka kauniilta ja kutsuvalta saattoi huoltoasema tienvarressa näyttääkään!

Huoltamon etuovella autuas oloni vaihtui epäuskoon. ”Kaikki tuulilasin pesunesteet ovat loppuneet”, sanoi moniste. Lasinpesupisteellä oli tarjolla pohjajämät lähes mustaksi muuttuneesta vedestä, joten ämpärin sijaan turvauduin lumeen parkkipaikan reunustoilla. Kyllä sen voimin taas seuraavat kaksi kilometriä näkee.

Silmät sirrillään, hampaat irvessä ja sormet ristissä jurnutin henkeni kaupalla Toijalan ABC:lle. Jos täältä on lasinpesuneste loppu niin kyseessä on pakko olla piilokamera tai jokin erityisen julma salaliitto.

Ei ollut, hallelujah!

Siis päivä pelastettu. Kunnes jossain vaiheessa matkaani aloin nimittäin miettiä, että mihinköhän mahdoin kännykkäni laittaa, voisi tässä ajellessa soittaa kotiin. Jos siis olisi puhelin. Mutta missä se nyt on?

Pakkohan sen on jossain täällä mukana olla joka tapauksessa. Siispä auto tien sivuun, kaikki tavarat ulos ja käsilaukku ympäri. Jos kännykkä onkin pudonnut penkin alle? Vahingossa livahtanut hanskalokeroon CD-levyn kannen mukana? Jäänyt takakonttiin vaatteiden vaihtamisen yhteydessä?

Ah, Teivo. Tuo mäkinen epäonnen pesäke.
Kuva: Sonja Julkunen

Ei, ei ja ei. Se oli jäänyt jonnekin muualle. Nimittäin Teivoon.

Lopulta saavuin tallin pihaan. Ilman puhelinta, mutta hengissä yhtä kaikki. Purin hevosen ja tavarat. Kuljetuskoppia irrottaessani jokin näytti oudolta: trailerin upouusi nokkapyörä oli unohtunut maata vasten koko reissun ajaksi. Se olisi vähintäänkin voinut vääntyä rikki tai palaa puhki, pahimmassa tapauksessa kammeta koko kuljetuskopin pois vetokoukusta.

Olipa varsinainen siunaus ja tuurien tuuri että mitään ei sattunut. Olen minä onnentyttö!

PS. Puhelin löytyi ja palautui jo maanantaina takaisin kotiin. Lena Lindblom sekä sinä joka kiikutit luurin jostain varikkoalueen syövereistä sisäänkirjoitukseen, olette enkeleitä.

Hyvän Joulun toivotus by Aime Nederström-Alanko

Hyvää Joulua!

Kiitos kuluneesta vuodesta

ja onnellista Uutta Vuotta!