Maailman pahuus on ollut vuosien
mittaan minulle siinä määrin liikaa, että olen alkanut sen epätoivoisen
taltuttamisyrityksen sijaan noudattaa sinisen meren strategiaa: Olet mitä
ajattelet, ja elämäsi on juuri sitä mitä teet siitä. Siis keskity hyvyyteen.
Tunne kiitollisuutta. Lasi on puoliksi täysi eikä tyhjä. Ja kyllä, positiivisen
kautta!
Tämä tyyneys joutui lauantaisella
ravireissulla koetukselle. Edeltävä päivä koostui osaltani sairastelusta, yö suurelta
osin sängyssä pyörimisestä ja korkeintaan puoliksi nukkumisesta. Päässäni siis
sirisi äänekkäästi jo siinä kohtaa kun suunnistin päivän ensimmäiselle
ajoetapille kotoa kohti tallia.
Vaikka aamuheräämiset ovat normaalioloissakin
kaukana mukavuusalueestani, olin ihmeellisesti vielä tässä vaiheessa projektia
lähes aikataulussa. Hevosen kilpailuvarusteiden kipittäminen yksin tallin
vintiltä ylös–alas ylös–alas oli unenpöpperössä kuitenkin sen verran hidasta,
että hevosen kisakampaus sai jäädä pelkistettyyn versioon.
Voi kunpa tämä olisikin ollut
päivän pahin takaisku!
 |
| Tällaisia lähdettiin hakemaan. Mitään ei saatu. Kuva: Sonja Julkunen |
Ajomatka ravipaikalle sujui
niin rattoisasti kuin se yksin pienellä autolla isoa hevoskoppia hinatessa nyt
voi sujua. Nightwishin rääkynä radiossa piti kuskin hereillä, ja oikea reitti
löytyi ensi yrittämällä (kännykässäni on GPS-toiminto lähes yhtä sekaisin kuin
kännykän omistaja itse).
Paikanpäällä paniikki iski
ensimmäisen kerran. Kunnioitettavasta aamuheräämisestäni ja suunnitelmien
mukaan sujuneesta ajomatkasta huolimatta kello oli hävyttömän paljon, kun
vihdoin pysäköin ajoneuvoyhdistelmäni valjastuskatoksen eteen. Ja tästä kallisarvoisesta
ajasta meni ensimmäinen vartti juostessani Teivon mäkeä alas–ylös
sisäänkirjoitukseen hakemaan kilpailunumeroita.
Jo tässä kohtaa kaikki kunnia
arvon rouva BWT Lovestorylle. Kun tärisevin käsin kieputin pinteleitä jalkoihin
ja kiskoin kiroillen valjaita kiinni, minä tai aikatauluni emme olisi kestäneet
mitään ylimääräistä härväystä. Mutta sellaista ei ollut luvassakaan. Hevonen oli
helppo purkaa autosta yksinkin, ja katoksessa tamma seisoi kiltisti paikoillaan
vain hieman valjastajastaan tarttuneesta jännityksestä väpättäen.
Lämmittelyajon yhteydessä
toiveeni päivästä nousivat. Loven kyytiin ensimmäistä kertaa hyppäävän
ohjastajan Santtu Raitalan kanssa saimme sovittua ja myöskin toteutettua tamman
verryttelyn rauhallisuutta vaalien.
Ajoin lämmityksen itse Raitalan
toisen hevosen perässä, joka oli onnekseni arveltua myöhäisemmässä
aikataulussa. Niinpä ennen radallemenoa ehdimme kuin ehdimmekin tamman kanssa
mainiosti hölkkiä Teivon verryttelyrinkiä useampaan kertaan (päivän teeman
mukaisesti ylös–alas ylös–alas).
 | ||
| Niin terästamma ei Lovekaan (nro 5) ole että jaksaisi enää kilpailun keskellä painaa ohjille. Kuva: Erkki Kivistö |
Myöhemmän lämmittelyaikataulun
kääntöpuoli kuitenkin näyttäytyi tuota pikaa. Vessaan ja takaisin vaeltaminen,
lämpimän juomaveden etsiminen hevoselle sekä jenkkikärryjen vuokraaminen ja
hakeminen onnistuivat viemään minulta ikuisuuden. Esittelyyn oli yhtäkkiä
muutama minuutti, eikä Lovella ollut vielä ensimmäistäkään remmiä niskassa.
Vaikka jaettuja katoksia tulee
toisinaan manailtua, tällä kertaa oli silkka siunaus että samalle
valjastuspaikalle oli tulossa heti perääni (tai osin jo yhtäaikaisesti) joku
muu. Tässä tapauksessa joku muu oli muun muassa Kymi GP -voittajan eli Womanizer-hevosen
takaa tuttu Minna Kauhanen, joka sadatteluni kuultuaan auttoi setvimään
vetolappujen narut ja viimeistelemään valjastuksen.
Itse kilpailu oli ilman muuta
onnistuminen, vaikka sijoitus jäikin surkeaksi. Nuoresta iästään huolimatta
Santtu Raitala on rauhallinen ja ammattitaitoinen ohjastaja, joka tuntui
pääsevän Loven kanssa heti samalle aaltopituudelle. Hevonen puolestaan osoitti
olevansa yhä huippukunnossa.
Valjakko kiihtyi lähtöauton
takaa kärkeen ja jatkoi tasaista vauhtia päästäen kanssakilpailijan eteensä.
Tammani sai hyvän juoksun sisärataa pitkin, ja voimia oli vielä maalissakin
vaikka kuinka paljon. Porukka oli vain niin tiiviisti kasassa, että kiritilat
jäivät jälleen haaveeksi ja loppusuoralla Loven oli tyytyminen vain työntämään
vauhtia edellä menevälle.
 |
| Boom! Kyselemättä keulaan. Kuva: Erkki Kivistö |
Nyt saattoi siis huokaista
helpotuksesta. Loppupäivä olisi vain mukavaa harrastelua ja puuhaamista
ulkoilmassa. Hevosen loppuverryttely, valjaista purkaminen, peseminen,
loimittaminen, tavaroiden pakkaaminen, omien vaatteiden vaihtaminen ja
ruokaileminen… Mutta entäs hevosen ruokaileminen?
Taluttaessani Loven traileriin
huomasin että heinätukko kuljetuskopin heinäverkosta oli tulomatkan aikana
kadonnut tyystin. Lisää olisi kyllä kotitallissa parinsadan kilometrin päässä.
Tamma alkoi näykkiä suurieleisesti tyhjää verkkoa ja kuopia vaativasti etukaviollaan,
mikä taisi tarkoittaa ettei häntä inspiroinut odottaa enää hetkeäkään saati
muutamaa tuntia seuraavaa ateriaansa.
Siispä hattu kouraan,
heinäverkko toiseen ja kohti Teivon ratavalmentaja Markku Niemisen tallia. Olin
valmistautunut kootuilla selityksillä ja rahatukolla, mutta heinätöyhtö irtosi
ilman sirkustemppuja. Taas lisää ihania ihmisiä pelastamassa minut pulasta!
Nyt äkkiä kotiin ennen kuin
lisää vastoinkäymisiä ehtii ilmetä. En tosin päässyt kuin moottoritielle, kun
huomasin tuulilasinpesunesteen olevan loppu. Minua alkoi ärsyttää entistä
enemmän autoilijoiden tapa palata hevoskuljetuksen ohitettuaan oikealle
kaistalle vain muutama metri nokkani eteen. Niin että ihan varmasti
maksimimäärä lokaa, likaa ja rapaa ryöpsähtää silmille.
 |
| Turvavälejä ei ravilähdön tiimellyksessä auta pitää, mutta tieliikenteessä ne olisivat paikallaan. Siellä se Love nuuskii yli 10 000 ravivoittoa ohjastaneen Jorma Kontion niskavilloja punapukuinen Santtu Raitala kyydissään. Kuva: Erkki Kivistö |
Pian ärsyyntyneisyys alkoi
vaihtua pakokauhuun. En oikeasti nähnyt enää yhtään mitään. Tuulilasi oli muurautunut
umpeen tummanharmaasta kuivuneesta mönjästä, eikä pyyhkijöiden heiluttelu
muuttanut tilannetta kuin pahempaan suuntaan. Olin viittä vaille laittamassa hätävilkut
päälle ja pudottamassa nopeutta rajusti alle moottoritievauhtien, kunnes
pystyin tihrustamalla erottamaan horisontissa Teboil Pirkanhovin valot. Kuinka
kauniilta ja kutsuvalta saattoi huoltoasema tienvarressa näyttääkään!
Huoltamon etuovella autuas
oloni vaihtui epäuskoon. ”Kaikki tuulilasin pesunesteet ovat loppuneet”, sanoi
moniste. Lasinpesupisteellä oli tarjolla pohjajämät lähes mustaksi muuttuneesta
vedestä, joten ämpärin sijaan turvauduin lumeen parkkipaikan reunustoilla.
Kyllä sen voimin taas seuraavat kaksi kilometriä näkee.
Silmät sirrillään, hampaat
irvessä ja sormet ristissä jurnutin henkeni kaupalla Toijalan ABC:lle. Jos
täältä on lasinpesuneste loppu niin kyseessä on pakko olla piilokamera tai
jokin erityisen julma salaliitto.
Ei ollut, hallelujah!
Siis päivä pelastettu. Kunnes
jossain vaiheessa matkaani aloin nimittäin miettiä, että mihinköhän mahdoin
kännykkäni laittaa, voisi tässä ajellessa soittaa kotiin. Jos siis olisi
puhelin. Mutta missä se nyt on?
Pakkohan sen on jossain täällä
mukana olla joka tapauksessa. Siispä auto tien sivuun, kaikki tavarat ulos ja
käsilaukku ympäri. Jos kännykkä onkin pudonnut penkin alle? Vahingossa
livahtanut hanskalokeroon CD-levyn kannen mukana? Jäänyt takakonttiin
vaatteiden vaihtamisen yhteydessä?
 |
| Ah, Teivo. Tuo mäkinen Kuva: Sonja Julkunen |
Ei, ei ja ei. Se oli jäänyt
jonnekin muualle. Nimittäin Teivoon.
Lopulta saavuin tallin pihaan.
Ilman puhelinta, mutta hengissä yhtä kaikki. Purin hevosen ja tavarat.
Kuljetuskoppia irrottaessani jokin näytti oudolta: trailerin upouusi nokkapyörä
oli unohtunut maata vasten koko reissun ajaksi. Se olisi vähintäänkin voinut
vääntyä rikki tai palaa puhki, pahimmassa tapauksessa kammeta koko
kuljetuskopin pois vetokoukusta.
Olipa varsinainen siunaus ja
tuurien tuuri että mitään ei sattunut. Olen minä onnentyttö!
PS. Puhelin löytyi ja palautui
jo maanantaina takaisin kotiin. Lena Lindblom sekä sinä joka kiikutit luurin
jostain varikkoalueen syövereistä sisäänkirjoitukseen, olette enkeleitä.
