Omalla ravihevosellani on
ratsastettu tai ennemminkin ratsasteltu aina, mutta viime aikoina hommaan on
tullut uutta puhtia minua ratsastustaitoisemman kaverini innostuttua
jumppailemaan säännöllisesti BWT Lovestoryn kanssa.
Matkan varrella olemme koko
kolmikko oppineet paljon uutta toinen toisiltamme. Yksi oppimisen osa-alue
olisi ehdotonta Myytinmurtajat-kamaa.
Hevosaiheisen
TV-ohjelmakonseptin rahoitusta ja vakuutusmahdollisuuksia odotellessa ajattelin
avata muutaman Totta vai tarua -pähkinän tekstimuodossa ilman vaaraa ihmis- tai
eläinvahingoista. Aiheena on hevosmaailman kestohitti ratsut vastaan ravurit.
Väite: Jos ohjista vetää,
ravuri kiihdyttää vauhtia. Ne on opetettu tähän kisoja varten.
Väärin ja väärin. Tähän tekisi
ensin mieli heittää pari vastakysymystä ihan puhtaasta uteliaisuudesta: miten
sama taru kertoo että ravureita sitten jarrutetaan? Entä mitä hyötyä
tällaisesta opetetusta taidosta voisi olla? ☺
Tässä myytissä on sikäli totuuden
siemen, eli moni ravihevonen näyttäytyy kilpa-areenalla melko napakat ohjakset
kuolaimissaan kiinni. Lähtökohtaisesti ohjien tehtävä on kuitenkin hyvin
samankaltainen niin ajossa kuin ratsastuksessakin: niillä jarrutetaan ja
annetaan tukea hevoselle. Ravikilpailun loppusuoralla vauhdin ollessa
huipussaan ohjakset saattavat lepattaa laineilla ilman vetämisen häivääkään.
Esimerkiksi ravihevosta ratsastaessa
yllä kuvattu tunne vauhdin loputtomasta kiihtymisestä voi kylläkin ilmaantua
hyvin helposti, sillä hevosilla voi olla menohaluja liian kanssa. Kyseessä on
pohjimmiltaan sama logiikka kuin ratsujen kanssa: mikäli hevonen ei vastaa
pidättämiseen syystä tai toisesta, ei auta jäädä staattisesti vain vetämään ja
roikkumaan ja turruttamaan hevosta apuihin entisestään.
Jarrujen kadotessa on syytä
kokeilla rajumpaa puolipidätettä, liikuttaa kuolainta, ohjata ympyrälle,
suunnata seinää päin, kyllä te tiedätte. Ohjastuntuma puolestaan on
tavoiteltavaa molemmissa lajeissa, mutta ravihevonen voi menohaluissaan joskus
vaatia napakamman ohjastuntuman – jos toki sama pätee kaikkiin kilpahevosiin,
esteillä etenkin.
 |
| Ohjat tiukalla, koska näin kilpailun alla halutaan mennä hiljaa. Tai kuski haluaa, hevonen ei... |
Väite: Ravureilla ei
voi/kannata/pidä/saa ratsastaa.
Väärin. Ratsastus on älyhyvää
jumppaa lihaksistolle, kehitystä koordinaatiolle, virkistystä mielelle, you
name it. Mikäli ravihevonen on terve ja peruskuntoinen, en keksi mitä hallaa
sopivalla satulalla suoritettu taidoiltaan mukiinmenevä ratsastus voisi tehdä.
Käytännössä tähän aikuisten
hevosten täydellistä hipovaan treenimuotoon voi kuitenkin tulla monta mutkaa
matkalla menestykseen, etenkin ammattimaisessa toiminnassa.
Kuten: Mistä sopiva satula ja
taitava ratsuttaja sekä sen jälkeen ratsastaja? Niin ja hyväpohjainen
ratsastuskenttä? Miten ratsastustreenit ja niiden intensiivisyys sovitetaan
lajivalmennukseen eli hiitteihin ja ravikilpailuihin?
Millä ajalla näitä asioita edes
ajatellaan saati toteutetaan? Niin ja mikä tärkeintä kuka haluaa tämän kaiken
uudistusmielisen treenauskokeilun aiheuttaman kustannuksen maksaa? Vastaus
lienee ei kukaan.
Niinpä usein tehdään vain
kärrytreenejä tai haetaan vaihtelua ja liikunnan variaatioita muualta, kuten
kävelykoneesta, perähevosena pitämisestä, uittamisesta ja pihatossa asumisesta.
Monellakin ravurilla on kyllä ollut satula selässään, mutta sitä ei välttämättä
edes kutsuta ratsastamiseksi vaan selästä kävelyttämiseksi.
 |
| Kuikukaula ja silakkarunko sen paljastavat: ravuri on matkalla poikkitieteellisiin treeneihin. |
Väite: Ravihevosta ei saa
laukkuuttaa, koska sen työ on mennä pelkkää ravia.
Väärin. Ravuri oppi kolmannen
askellajinsa jo varsana, kun se pienenä ja pörröisenä söpöliininä emänsä
vierellä viipotti menemään.
Hevonen ei raveissa yleensä
laukkaa siksi että se luulisi laukan olevan ohjastajan toiveissa. Laukan syy on
ennemmin yli-innokkuudessa, masentumisessa, fyysisessä kolotuksessa,
säikähdyksessä tai muussa häiriössä. Vauhdikas ravi on sen verran kovaa kuntoa
ja koordinaatiota vaativaa puuhaa, että hevosesta ja sen geeneistä riippuen
stiplu voi tulla vähästäkin.
Niin kauan kuin laukkaamiseen
(kärryiltä, selästä tai vaikka liinassa juoksuttaen) on kuitenkin omanlaisensa
tilanne, paikka ja ennen kaikkea käsky, ravurinsa laukkoihin kannattaa etsiä
syytä muualta.
Päin vastoin laukkaaminen on
monelle hevoselle paitsi mielen virkistystä myös selän ja koko kropan
vetreytystä sekä hyvää keuhkojen puhdistautumista. Niinpä ei-toivotut laukat
kilpailutilanteessa voivatkin vähentyä kotona tehtyjen laukkatreenien ansiosta.
Paradoksaalista eikö?
 |
| Loppusuoran loppupuolella ei ohjista vedetä. BWT Lovestoryn kilpakumppanilla ei tosin ole (ober)sekkiä joka tukisi päätä sopivaan juoksuasentoon, joten kuski pitää ohjastuntuman koko kilpailun ajan. |
Väite: Ravurit ja ratsut ovat
samanlaisia, yksilöllisiä eroja lukuun ottamatta. Hevosia ne kaikki ovat.
Totta ja tarua. Tämä on
kylläkin vähän feikkiväite, koska en ole tällaista juuri tähän hätään
keneltäkään kuullut. MUTTA kypsään kolmeakymmentä (?!?!?!?!!) kolkuttelevaan
ikääni mennessä olen havainnut, että oli ajatus mikä tahansa niin luultavasti
joku tässä maailmassa on sellaista ainakin joskus miettinyt (hyvässä ja
pahassa).
Joten hyväksyn itse oman
kompakommenttini mukaan. Hevosroduilla on tietenkin omat piirteensä jotka tulee
ottaa huomioon. Ravurin kanssa on turha hakata päätä seinään täydellisen
peräänannon kanssa – sen kaulanikamat ovat yksinkertaisesti niin ahtaat, että
liike on pyhä mahdottomuus.
Laukka taas on jalostumisen
näkökulmasta ravurille kuin häntäluu ihmiselle – kaikilla se on mutta eipä
sillä mitään tee, siis ainakaan kouluratsastuksessa. Häntäluu korkeintaan
kipeytyy ja ravurin laukka nyt vaan on niin nolla pistettä.
Sen sijaan samankaltaisuuksia
on tosi paljon, ja niitä ovat perusasiat hevosen fysiikassa, valmentamisessa ja
ennen muuta psyykessä: oppimista tapahtuu koko ajan, ja sen rajana on vain
taivas. (Ja ihmisen kekseliäisyys. Ja hermot ja viitseliäisyys ja aika. Mutta
siis lähinnä taivas.)
