Jokainen talvi on vaikea vanhojen eläinten kanssa. Huoli niistä on aina kova.Päivien pidentyminen, lämpimät kelit tuovat toivoa uudesta kesästä, kenties vielä yhdestä yhteisestä. Kun elää vanhojen eläinten keskellä, on tuo toive tullut lähetettyä useasti. Lähetänkö sen vain itseni vuoksi, olenko itsekäs, enkä ole valmis kohtamaan menetystä, surua ja luopumista. Kyynelehtimään jälleen kerran. Vaikka on joutunut luopumaan elämänsä aikana monesta vanhasta, ei siihen koskaan totu.
Vielä yksi kesä, on toivomus kaiken jatkumisesta, niinkuin niin monta kesää aikaisemminkin, sillä kesällä kaikki on helpompaa, eläimet nauttivat siinä missä itsekkin ja aurinko...se parantaa, vahvistaa,voimistaa. Aurinkoiset päivät, vihreä luonto ja kaikki on helpompaa, ikäänkuin kaikki voisi jatkua ikuisesti. Lämpimien päivien luomaan illuusioon on niin helppo hypähtää.
Minulla on kolmekymppiset nf ja shettis rouvat ja 17 vuotias minipossu herra.
En koskaan lakkaa ihailemasta vanhojen hevosten ja eläinten charmia ja elämän tuomaa viisautta. Ne tietävät mitä tekevät, eivät hötkyile, ne filosofoivat, niillä on hienostuneita vaatimuksia, mutta myös varsamaisia metkuja ja oikkuja, itsevarmuutta ja ennenkaikkea ne tietävät arvonsa.
Vanha Shettis rouva hoikistuu vain hiukan, muuten muuten sama juttu. Niiden hampaat on aika syönyt, mutta ne vielä toimivat. Eläinlääkärin sanoin: "Kyllä näillä vielä mennään !" Viime keväänä karva vaihtui molemmilla aika joutuisaan, nyt rouva nf ruunivoikko on muuttunut hyvin tummaksi ja karva istuu tiukassa, rouva Shettis oli pakko klipata. Eläimiä ei pidä inhimillistää, hevonen on hevonen, mutta ne ovat silti kuin vanhat ihmiset, hauraanpia, harmaampia, liikkeissään hitaampia. Viime keväänä odotin laidunkautta toiveikkaana ja se täytti toiveet, molemmat söivät itsensä kauniiksi ja kiiltäväksi. Rouva nf oli rahankuvia täynnä ! Musta shettis kiilteli auringossa.Taas odotan kesää, aurinkoa ja laitumia. Niiden tuomaa taikaa.
Rouva Shettis kulkee pihalla vapaana. Sitä väistää koiralauma, sen perässä yleensä kulkevat aasirouvat, äiti ja tytär. Ne tietävät, että seuraamalla saattaa heillekkin pudota päivän mittaan herkkuja. Rouva nf joutuu olemaan tarhassa, se saa käyskennellä vapaana meidän ihmisten ollessa pihalla, mutta joutuu valitettavasti tarhaan aika ajoin, koska osaa avata kaikki lukot, ovet ja portit. Sen voi löytää milloin mistäkin, yleensä ruokavarastosta. Lisäksi se hakeutuu terassille pääovea kaviollaan naputtamaan, koska tietää, että voi saada makupalan jos toisenkin. Nyt kun ruoho on jo vihreää, voikukat maukkaimmillaan niillä on oikeus käyskennellä takapihalla, ruohonleikkuria ei tarvita
Vanha herra minipossu Metusalem liikuskelee pitkin pihaa varsin verkkaisasti. Se asustelee hevostallissa omassa boxissaan ja viime talven paukkupakkaset eivät sitä häirinneet, se kääriytyi loimiin, filtteihin ja huopiin pahnaboxissaan. Söi ja joi päivittäin, mutta oli päättänyt nukkua pahimman yli. Huoli siitä oli kuitenkin melkoinen, vaan paras lääke näytti olevan uni, kun päivät pitenivät, senkin päivittäiset hereillä olot pitenivät ja kun lumet lähti se alkoi piipahdella pihalla, ensin vain ovella, lopulta ilmaa haistellen jo pidenpään. Ja kunhan yöpakkaset hellittivät se päätti muuttaa
kesäasuntoosa ja jos luoja suo niin se muuttaa taas talliin ensimmäisten syksyisten kylmien öiden tullessa. Sillä siihen voi luottaa, se on pakkasmittari !
En haluaisi luopua näistä persoonista. Ja kuitenkin se hetki voi olla käsillä minä päivänä tahansa.
Tällaisista kauan elämässäni olleista ei haluaisi laskea irti. Ne kuuluvat arkeen. Jokaiseen aamuun, kun ensimmäisenä tallilla rekisteröi niiden olemuksen. Kun on koko elämänsä elänyt eläinten ympäröimänä, niin monesta on joutunut laskemaan irti. Jotkut ovat lähteneet liian aikaisin, joidenkin kohdalla on joutunut tekemään kipeitä päätöksiä, jotkut on voinut saattaa rauhallisesti matkalle. Ainoa pelko on, ettei ymmärrä riittävän ajoissa. Ja mielessä käy, onko se minun tehtäväni leikkiä Jumalaa. Onko se minun oikeus vai velvollisuus ?
Hyvästelyt ovat tärkeitä. Osa hyvästelyä on sopeutuminen ajatukseen luopumisesta. Ensimmäistä poniani, valkoista kaunista, ikimuistoista tammaani en saanut hyvästellä. Se lähti sillä aikaa kun on maapallon toisella puolella lomalla. Ehkäpä niin oli parempi. En tiedä. Siihen en saanut valmistautua, se ei käynyt mielessä. Se tuli yllätyksenä. Se oli vasta 23 vuotias, elämänsä kunnossa ja niin kaunis! Olen joutunut sitten hyvästelemään monta muuta, harjoittelemaan luopumista. Hevosenkokoiset hyvästelyt on aina suuret, aukko minkä ne jättää sinuun, tyhjä boxi, yksi vähemmän laumassa. Pitkään muistaa lähteneen hahmon pihapiirissä. Ja kun hyvästelyt on tehty, matkalle saatettu, niin tietää, että vaikka elämä erottaa, muistot yhdistää.
Myös oma elämä kulkee eteenpäin, vuodet vierivät, kuluvat toinen toistaan nopeammin, tulee aika miettiä omia valintoja elämässään, omaa jaksavuutta. Miettiä oman 30 vuotisen hevostelun kohtaloa, luopumista, miten se sitten tapahtuu, aika näyttää, aika tekee tehtävänsä, se valmistelee, on ehkä armotonkin. Jotkut hevosihmiset sanovat haluavansa lähteä saappaat jalassa...
Mutta nyt ollaan kesän kynnyksellä. Aurinko on tullut. Kevät tuli kuin pyynnöstä aikaisemmin. Elämä jatkuu. Vanha rouva nf:stä tuli mummo poni, sen tytär sai huikean kauniin ori varsan. Omalle pihalle syntyi pieni falabella/miniponi risteytys.
Unohtuneet on syksyn loskat, talven pakkaset. Imetään kaksin käsin kesästä voimia seuraavaan syksyyn!
On aika esittää taas toivomus!
Vielä yksi kesä!
