Kisakauden aloitus sumussa by Niina Perkkiö

Ei lähtenyt tämäkään kisakauden aloitus niin kuin Strömssöössä.
Matleenan ja Gondan oli tarkoitus startata Kajaanissa sunnuntaina 20.3. Minä aloin oksentamaan lauantaina aamupäivästä. Ajattelin siinä, että kyllä tästä piakkoin selvitään. Yleensä taudit eivät kauaa minussa viihdy. Mutta toisin kävi, pahoinvointi jatkui vaan. Mieheni ja Matleena lähtivät pakkaan hevosautoa lauantai iltana. Minä annoin puhelimessa ohjeita, mistä kaikki löytyvät. Yö meni vessanpönttöä halaillessa.
Sunnuntai aamun valjetessa, olin niin heikossa kunnossa, että ei minusta ollut lähtijäksi. Karavaani starttasi klo 7.00 ilman minua. Ensimmäistä kertaa en ollut kisoissa mukana. Oli kauheaa maata kotona ja tuijottaa Equipe Onlinea. Puhelimen välityksellä kuulin, että poni käy kuumana verkassa. Ensimmäinen luokka menikin ponin viedessä lasta ja Gonda osoitti parhaita puoliaan; pukkia laukka-osuuksilla, pään viskelyä. Aah, mää voisin niin "kuristaa" ton ponin tämmöisinä päivinä.




Toiseen luokkaan poni oli paremmin avuilla ja suostui yhteistyöhönkin. Kauden ensimmäisestä A:sta 60.500%. Ei ihan putkeen, mutta huonomminkin olisi voinut mennä. Kisaajat saapuivat kotiin klo 20 aikoihin. Eväät olivat kelvanneet ja mies kaatui sohvalle: "Mää oon ihan poikki."

(c) Annika Rajanti

Ponimme asustaa täysylläpito tallissa Oulaisissa. Onneksi niin, sillä su-ma vastaisena yönä minulle nousi kuume ja poskiontelot alkoivat oireilla. Ponin viikko-ohjelmassa luki maastoilua. Miten minusta on maastoon kaveriksi? Viime viikolla Matleenan kotivalmentaja kävi kaksi kertaa ja tällä viikolla hän oli reissun päällä. Hieroja tulisi huomenna. Ja to lähtisimme maajoukkueleirille Ypäjälle.

Maanantaina maastoilut onnistuivat hyvän ystäväni, joka myös ratsuttaa ponia kerran viikossa, lähtiessä Matleenalle kaveriksi. Ponin viime viikon tiukat kouluratatreenit eivät kyllä painaneet sen jaloissa. Käynti oli tuntematon käsite meidän prinsessalle :). Minä istuin lääkärin vastaanotolla ja sain kuurin poskionteloihin. Toivottavasti näillä nyt torstaihin mennessä tulee elävien kirjoihin. Tällä olotilalla ei 550 km ajeta.
Tiistaina menin töihin klo 6.00, koska hieroja tulisi klo 15.00. Gonda on kahden vuoden ajan saanut fascia hoitoja 6 viikon välein. Uskon, että yksi meidän nopean kehityksen ja tuloksien salaisuus, on ollut tämä pirteä käsittelijä. Alkuun tuli takajalkaa ja pukkia käsittelyn yhteydessä, mutta nyt poni rentoutuu ja nauttii täysin siemauksin tunnin hieronnasta. Välillä Charlotte saa toimia psykologina myös minulle, kun kertaan meidän kuukauden tapahtumia luonteikkaan ponimme kanssa.

Hoidon jälkeen ponille loimet niskaan ja muutamaksi tunniksi ulos. Heinät valmiiksi illalle ja seuraavalle päivälle. Sitten vauhdilla jäähallille poikaani Santeria viemään maalivahti-treeneihin. Jäähallin kahviossa viestittelen Kür-musiikin tekijän kanssa. Musiikki ei ole vielä valmis ja perjantaina se pitäisi esittää maajoukkuetreeneissä Kikolle.
Keskiviikkona meillä oli kävelytyspäivä, koska poni oli hierottu eilen. Toiveissa olisi vaihtelevaa maastoa, jossa olisi ylä- ja alamäkiä. Teimme Matleenan kanssa myös hieman maastakäsittely-treeniä. Poni ei oikein tahdo muistaa aina, mikä se arvojärjestys tässä laumassa on. Kahdestaan kaksikkoa ei voi päästää lenkille, koska ei ole takeita, mitä poni keksii milloinkin. Varsinkin näin keväällä tuntuu, että kiima on koko ajan päällä. Tunnin kävelyn jälkeen tallille päästyämme pakkasimme vielä kisakaapin ja hevosauton huomista lähtöä varten valmiiksi. Jälleen kerran kiitän itseäni hyvästä ostoksesta hevosauton suhteen. Lokakuun ensimmäisillä luikkailla keleillä traileri lähti heittelemään perästä, osuen sillan kaiteisiin ja käyden myös vastaantulevien kaistalla useaan otteeseen. Elämäni pisimmät 10 sekuntia. Auton sivupellit ja traileri menivät korjuuseen. Sen jälkeen ajaminen trailerin kanssa on ollut painajaismaista. Sopivan hevosauton löysimme helmikuussa, jonka jälkeen olen saanut myös ajamisen itsetunnon takaisin. Tien päälle lähteminen ei pelota enää.

Torstai aamuna kello soi kuudelta. Eväiden tekoon ja auton pakkaaminen loppuun. Matkalla tallille nakkasimme Santerin kouluun kello kahdeksaksi. Poni kyytiin ja kahdeksan tunnin ajomatka kohti Ypäjää odotti. Meidän arvon prinsessakin oli hyvällä päällä ja marssi autoon heti ensimmäisellä yrittämällä. Käytämme yleensä pitemmillä matkoilla kahden pysähdyksen taktiikkaa. Matka sujui mukavasti ja samalla sain sähköpostiini valmiin Kür-musiikin. Matleena teki mielikuvaharjoittelua matkalla musiikin tahtiin ja minulla menei kylmät väreet. Me "maalaiset" olimme päässeet näin pitkälle ahkeran harjoittelun ja kaiken osuessa nappiin.

Illalla viideltä olimme kohteessa. Paikalle oli tullut myös muita ponien maajoukkuelaisia. Maajoukkueessa vallitsee hyvä henki ja uudetkin treenaajat on otettu hyvin vastaan. Poniäitien kanssa teimme pienen kävelylenkin, sillä aikaa kun ratsastajat tyhjensivät tavaroitaan autosta ja laittoivat karsinoita kuntoon.

Kävimme majoittumassa Kurssikeskukseen ja sillä aikaa poni sai rentoutua karsinassa. Pikaisen vaatteiden vaihdon jälkeen, lähdimme vielä ratsastamaan. Kahdeksan tunnin autossa seisomisen jälkeen, huomisessa valmennuksessa olisi aika jäykkää ponia tarjolla.



Äidin mussukka valmiina

Kaksi edeltävää kuvaa (c) Wilma Erkkilä

Pääsiäinen kuluu Ypäjällä. Tai ei täällä oikeastaan ole pääsiäisestä tietoakaan. Ratsumestarin parista keltaisesta tipusta voi päätellä jonkun juhlan olevan käsillä.   

Tästä se kisakausi jatkuu luonteikkaan ponimme kanssa :)



Taas mennään, eikä meinata! by Jaana Kivimäki

Taas mennään, eikä meinata! 

Tammikuun Hollannin kisan jälkeen oli vain kuukausi aikaa palautumiseen Suomessa ja valmistautua seuraavaan koitokseen.

 Itseni olin satuttanut selkärangasta joulukuussa ratsastaessani Griviksellä ja se aiheuttaa ylimääräistä spastisuutta alaraajoissa ja heittää mut todella vinoksi. Olen ravannut lääkärissä, mutta mitään ei ole löydetty. Pyrin ratsastamaan niin paljon kuin mahdollista, mutta pakkaset ja kova kipuilu selkärangassa vähensivät selkäännousu kerrat 1-2 / viikko. 

 Kaksi viikkoa ennen Dohan reissua lääkäri totesi rintarangassa murtuman, joka voi aiheuttaa tämän vasemman jalan turvotuksen ja spastisuuden ja tietysti vinouden :/ . Murtuma on vanhan vammani yläpuolella, juuri siinä kohtaa missä selkärankaan asetetut tukiraudat päättyvät. Siksi sitä ei ajoissa huomattukaan. Koska turvotus oli alaraajoissa ja vinous ja spastisuus myöskin vyötärön alapuolella, niin vikaa etsittiin väärästä kohtaa. Lääkäri toki totesi levon auttavan pieneen ranka murtumaan, mutta minulla ei valitettavasti lepoon ollut aikaa.

 Nyt kun tiedettiin että alaraajoissa ei ole vikaa, niin pystyimme pari viikkoa ennen Dohan kisaa aloittamaan kunnolla jalkojen ja kylkien venytykset sekä jumpan. Sain fysioterapian avulla itseäni suoremmaksi ja kipu sekä spastisuuslääkkeillä pystyin jatkamaan treenejä. 

Hevonen pakattiin rehuineen ja kisakaappeineen pieneen traileriin helmikuun lopussa. Mun vanha mersu raukka veteli viimeisiä tukholmasta Saksaan ja sieltä Liegeen. Tietenkin mun tuurilla Ruotsin puolella moottoritiellä puhkesi trailerista rengas! Ajotilanteesta selvisin säikähdyksellä, mutta ongelma olikin kuinka saadaan vaihdettua räjähtänyt rengas uuteen !

Kumpikaan avustajistani ei ollut koskaan vaihtanut rengasta, minä olin joskus, siis silloin kun vielä ennen onnettomuutta kävelin mutta nyt minusta ei ollut mitään apua. Puhjennut rengas oli kaikenlisäksi vielä moottoritien puolella, ja liikenne oli kauhistuttava.

 Minä pysyin visusti autossa sisällä, en todellakaan viitsinyt mennä jakelemaan  neuvoja tytöille pyörätuolini kanssa siihen liikenteen sekaan. Likat saivat suomenpuolelta puhelinneuvontaa ja aloittivat renkaan vaihdon.

Autossa oleva tunkki oli aivan liian köykäinen, ja vääntyi trailerin painosta  rengasta vaihdettaessa.. 

Pientä jännitystä oli ilmassa, mutta likat onnistuivat :) 

Matka jatkui...Hevonen otettiin pari kertaa matkan aikana ulos trailerista kävelylle, normaalisti tämän pituisella reissulla olen pitänyt yhden pitkän tauon, jolloin hevonen poistetaan kyydistä, mutta nyt rengasrikon takia, mikä kulutti aikaa hurjasti, tehtiin se kaksi kertaa. 

Yövyimme Hannuloilla Saksassa ja sitten jatkettiin matkaa Belgiaan.

Toinen avustajani viskattiin Brysselin kentälle ja toinen vei hevosen Liegen lentokoneeseen.

Minä ajoin, koska avustajillani ei ole pikku E korttia vetääkseen yhdistelmää, kädet puuduksissa  toista tuhatta kilometriä, ennen kuin pääsin rentoutumaan itse Dohan koneeseen.

Kisapaikalla Dohassa oli upeaa!

 Areenat ja miljöö olivat jopa hienompia kuin Lontoon Paralympialaisissa :) Hotellimme oli luxus ! Harvemmin tällainen suomalainen tavis pääsee viiden tähden hotellipalveluihin ;) Nautin joka hetkestä.

Ratsastaminen Bellellä oli helppoa, oman kroppani osalta , kun lämpöä oli keskimäärin +25 astetta niin spastisuutta oli puolet vähemmän. Belle oli myös rennompi ja parempi kuin joulu-tammikuussa kertaakaan Suomessa. Mutta kisapäivät olivatkin sitten asia erikseen...

Dohan kilpailu oli hyvä harjoitus, ja varsinkin kun vastaanottajamaa maksoi lennot,  kyseessä oli siis kutsukilpailu.

 Vapaaohjelmassa tuloksena oli jaettu kolmas sija, mutta kaikkiaan kilpailussa prosentit olivat varsin alhaisia. Erot tuomaripisteissä olivat valtavia, 5-7 prosentin suuruisia.

Belle jännittyi radalla ja pelleili, jopa hyppi pystyyn ennen rataa , mutta toisaalta meillä oli myös todella hienoja pätkiä, joista saatiin kahdeksaa. Hevosen liikkeitä kehuttiin kovasti, samoin ratsastajan vaikutusta hevoseen :) . 

Minulla on tosi potentiaalinen hevonen ja nyt rakennetaan vahvempaa yhteistyötä ja luottoa. Se, että pääsen kunnolla päivittäin treenaamaan Saksassa, auttaa varmasti kisakokemuksen ohella. Suomen kylmyydessä en pysty valmentautumaan talvella riittävässä määrin.

Bellilene siis jäi paluumatkan varrella Saksaan Schenefeldiin Böckmannin perheen ratsastuskeskukseen palautumaan ja lepäilemään. EM-kouluratsastaja Kristina Böckmann ja hänen äitinsä, ratsastaja ja valmentaja Kaarina ovat luvanneet auttaa valmistautumisessa kohti Rioa.

 Itse lähdin takaisin Saksaan 19.3. eli ehdin olla vain viikon Suomessa Dohan matkan jälkeen.

 Mutta nyt ehdin treenata Saksassa kolme viikkoa ennen Ranskan Deauvillen kansainvälisiä kilpailuja huhtikuun alkupuolella.

Ajoimme avustajani kanssa tuolla  vanhalla mersullani, minkä kestävyydetä en pysty olemaan aivan varma :(

Helsingistä Tukholmaan menimme laivalla ja sitten olikin taas yli tuhannen kilometrin ajo Böckmanneille Saksaan.

 Auton kuorma oli melkoinen ;  Hevoselle rehuja ;  kolme säkkiä Balancea ja kolme Mysliä, pellavaa ja vielä kaikkia vitamiineja sekä  mun kahden kuukauden hoitotarvikkeita, eli katetrit yms.

 Trailerin kesärenkaatkin ängettiin mukaan!

 Ja tottakai avustajani, minä ja pyörätuolinikin  :)

Minä ja koko Team Kivimäki toivotamme kaikille Oikein Hyvää Pääsiäistä !
 

Vikeltäjien elämää ja treenausta by Aime Nederström-Alanko

Vikeltäjien elämää ja treenausta: Suomen ilmasto-olosuhteet

Me vikeltäjät - kuten varmasti monet muutkin näiden kaviokkaiden eläinten kanssa puuhastelevat ihmiset - olemme hyvin tottuneita treenaamaan ulkona, säässä kuin säässä. Koska treenitalliltamme puuttuu maneesi, näyttävät treenimme usein tältä:

 ...tai tältä: 

Vaikka elämmekin täällä harmauden ja pimeyden tyyssijassa, on myös olemassa niitä päiviä, kun treenimme näyttää tältä:

Olemme tottuneita Suomen ilmastoon ja kaiken näköiset extremekelit ovat arkipäivää. Loppujen lopuksi se, ettei koskaan voi tietää, tuleeko sieltä taivaalta kissoja vai koiria, on varmasti auttanut jokaista suomalaista lajiharrastajaa eteenpäin. Se kun kasvattaa luonnetta ja opettaa nauttimaan hyvistä puitteista silloin kun niitä on tarjolla.

On luksusta voida laskeutua maneesin pehmeälle hiekalle

Treenimme on tänä talvena sujunut suhteellisen hyvin. Kovien (-20*c) pakkasten aikoina jätimme treenit suosiolla sisätiloihin, mutta muuten olemme päässeet nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta lähes viikottain. Nelijalkaisten ystäviemme kanssa treenaamme kerran-pari viikossa, minkä lisäksi teemme erinäisiä kehonhallintaa, voimaa ja nopeutta lisääviä oheistreenejä esimerkiksi salin puolella. Jokaisen vikeltäjän treenikalenterista löytyy myös ns. pukkitreenejä, jotka tarkoittavat lajitreenejä erillisellä vikellyspukilla. 

Road trip to Jokivarren Kunkku by Mia

Onhan se nähtävä, Kunkku livenä!

Kirjoitan tänään blogitaasia, eli reprotaasia tapamisestani hallitsevan ravikuninkaan Jokivarren Kunkun kanssa. 
Autolle oli herännyt yhtäkkinen huoli ilman saastumisesta ja se oli aloittanut jo edellisenä iltana herjaamisen "Adblue" -nesteen lisämisestä. Ohjekirjasta ja Youtubesta aamuisen opiskelun jälkeen olin täysin oppinut adblue-nesteen lisäyksestä kaiken. 
Auton tietokonetta uhaten ajoin kuitenkin Mikkeliin lisäämättä tuota taikauutetta. Mikkelistä ostin pari pulloa ilmansaastetta vähentävää liuosta ja kaiken taiteen mukaan sain sen lisättyä sille varattuun tankkiin. 
Matka Pihtiputaalle voi alkaa keskiviikkona 9.3 klo 9.00.

Muutama fakta Jokivarren Kunkusta;

• 8 vuotias ori
• voittosumma: 310 390,00 €
• ennätykset: 19,5 aly 20,3 ke (ME)
• Suur-Hollola voitot vuosina 2014 ja 2015
• Ravikuningas vuonna 2015
• Valmentaja Antti Ojanperä
• Omistajat; Alpo Posti & Arto Salmi 

Tallilla minua oli vastassa Kunkun hoitaja Jutta Ihalainen, valmentaja Antin puoliso. Ensin Jutta esitteli tallin. Tallin toisessa päässä oli vesikävelymatto-osasto. Vesimatolla käveli reippaasti läsipäinen Suomenhevonen niin että loiske kävi. Täytyy sanoa että fiksu ja terveellinen liikuntamuoto hevoselle. Seuraavaksi Jutta esitteli tulevan tallinlaajennuksen ja hevosten isot tarhat.
Sitten olikin aika hakea kamera autosta ja tavata Kunkku:)

Kunkku katseli muinamiehinä muualle

Rim Bay Kickapoo seuraa tilannetta.  Antti oli

just ajanut Kickapoon voittoon Jyväskylässä.

"Et oo tosissas! Pitäisikö mun tulla jo sisään?"

Tallivahti Sakke 

Jutta hakee Kunkun sisälle

Loimi pois ja Kunkku kuvauskuntoon

Parhaallakin voi olla heinää otsatukassa

Niskakarvojen ajo

Vihdoinkin otsatukasta saatiin heinä pois, huh!

Jokivarren Kunkku tuli Ojanperän valmennukseen kaksi vuotiaana,

Jutta on hoitanut sitä koko sen ajan. 

Ihanaa on katsella Jutan ja Kunkun  toimintaa. Kaikesta näkee

että molemmat tuntevat ja luottavat toisiinsa.

Nyt kiiltää, vaikka kiilsi se jo aiemminkin..

Pitäisikö tässä poseerata?

Helposti saatiin pari hyvää poseerausta.

Tammoja näkyvissä

Tallikissa. Kuriositeettina kerron niille jotka eivät sitä tiedä että

tämä väri, eli kilpikonna-väri, esiintyy vain naaraskissolla.

Musta tallikissa nautti auringosta kärryjen pressun päällä.

Jutan ja pehmokissan hellä hetki.

Jutta ja Sakke

Kuvat on otettu, nyt lenkille!
Kunkulla ei huonoja päiviä ole,se lähtee aina mielellään lenkille.

Heippa!
Toivotetaan terveyttä Kunkkulle <3

Pihtiputaalla oli mukavaa ja muutenkin inspiroivaa. Intouduin melkein jo unelmoimaan

uudesta hevosesta...
Tiesittekö sen että omistajat ostivat Kunkun jo ennen sen syntymää? Kukapa tällaisesta
hevosesta uskaltaa edes unelmoida? Eikö niin, että se on meidän kaikkien oikeus, 
unelmoiminen!

Vierailu muissa talleissa on virkistävää. 

Pysähdyin Pihtiputaan K-Marketissa ostamassa täytetyn patongin ja kahvia. 

Päästelin matkan kotiin yhtäsoittoa 5,5 tuntia.

Ilon ja valon festivaali by Veera

Talvella hevosihmisiin haetaan se kovuus, mitä alalla tarvitaan. Minä näkisin, että talvikausi on voima- ja peruskuntojakso, jonka tuloksena kesällä mennään helposti ja lujaa.

Kestävyyttä aletaan kysellä ensimmäisen kerran syys-lokakuulla. Vettä tulee. Vettä tulee. Vettä tulee. Lämpötila laskee pikkuhiljaa kymmenestä kahteen lämpöasteeseen, mutta sateen määrä pysyy vakiona. Kaikesta kuulluu lits ja läts. Paitsi, kun heität hevosille päiväheinät tarhaan. Siitä kuuluu plöts. Nyt tiedän, että vettä voi tulla niin paljon, että minä loimitan shetlanniponeja. Se on aika paljon vettä.

Kuukausien ajan ensimmäinen ajatus aamulla talliin mennessä ja viimeinen ajatus iltatallista lähtiessä on ”miksi minulla ei ole loimien kuivaushuonetta”. Ainoa tila, missä loimet ehtivät lähestulkoon kuiviksi yön aikana, on tallikämppä. Samainen tallikämppä, jonka pitäisi olla jonkinlainen kahvinjuontiin soveltuva taukotila. Märkien loimien mukana sinne kulkeutuu arviolta puoli kiloa kuraa vuorokaudessa. Kenkien ja koirien mukana menee toinen mokoma.

Se tunne, kun nostat litimärkää ulkoloimea katonrajaan kuivumaan. Se painaa ihan hitokseen ja mihin ikinä se koskeekin, muuttuu märäksi ja kuraksi. Ja sitten jostain jalkaremmin soljesta tippuu se rapainen vesipisara suoraan silmämunaan. Mitäpä tuosta, enää kaksikymmentäneljä hevosenjalkaa pesemättä, meneehän nuo sokkonakin, vanhasta muistista.

Kura kasvattaa luonnetta. Eikä ollenkaan turhaan, koska kurasta ei ole pitkä aika siihen, kun elohopea yhtäkkiä romahtaa alle kahdenkymmenen asteen. Kaikki on jäässä. Vesiputket: jäässä. Turve: jäässä. Heinä: jäässä. Tallin ovien jouset: jäässä. Lantakasat pihatossa… jäässä. Mitä ikinä haluatkin tehdä, jotain pitää hakata tai sulattaa ensin irti jostain.

Ainoa, mikä ei jäädy, on hevonen. Jotenkin tuntuisi ihan kohtuulliselta, että nekin menisivät jonkinlaiseen off-tilaan kovilla pakkasilla. Ne eivät mene. Ne vain keräävät enemmän ja enemmän tollovirtaa itseensä, kun niitä ei pääse normaalisti liikuttamaan. Pakkasta ei sentään vielä ole koskaan ollut niin paljon, että loimittaisin shetlanninponin, mutta pelkään senkin päivän vielä koittavan.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin hevostenpidolle ideaaleja talvikelejä on nykyään aika harvoin. Vesisateen ja kolmenkymmenen asteen pakkasen väliin asettuu suojakeli. Tässä kiteytettynä se, mitä ajattelen suojasäästä: 

Mutta en minä valita. Minä vain totean. Ja kohta on kesä. Kun tämä hulluksi luonnehdittu hevosväki kahlaa läpi kuran ja hangen, kesä on kuin ilon ja valon täyttämä festivaali, jonka läpi leijaillaan sandaalit jalassa.

Aamutalliin mennessä on valoisaa. Aamutalliin voi mennä yöpaidassa. Aamutallia ei välttämättä tarvitse tehdä ollenkaan, jos kaikki hevoset ovat laitumella. Tallin ovia voi pitää auki. Ratsastuskenttä on sula. Hevosta ajaessa ei lennä lumitilsoja suoraan nenään. Tarhoissa voi pitää isoja vesiämpäreitä ilman, että niistä tulee jäälyhtyjä.

Päivää voi venyttää oman mielensä mukaan, koska kaikkea ei tarvitse ehtiä tekemään ennen pimeää. Pimeää ei tule. Hevosta voi uittaa, vaikka yöllä, jos siltä tuntuu. Hevonen on kesäkarvassaan ihana ja kaunis.  

Tämä kuva silmissään tallinpitäjä tarpoo läpi talven ja se on joka kerta se arvoista. Jaa paarmat? Hah! Talvikaudella haetaan ihmiseen sen verran kovuutta, että hyönteiset ei sen nirvanaa horjuta.

Hevonen, Rakkauteni ja Hulluuteni

Mistä tämä oma hevoshulluus sai alkunsa ? Oliko se ensimmäinen kerta alle kouluikäisenä heinäpellolla Olle nimisen suomenhevosen selässä vai se, kun huomasin aina vaan piirteleväni hevosia. Ekalla luokalla parhaan ystäväni kanssa istuimme jälki-istunnossakin, koska kiellosta huolimatta piirtelimme joka paikkaan.... aina niitä valkoisia hevosia.

Siihen maailman aikaan ei ollut talleja joka nurkalla. Lähin oli monen kilometrin päässä. Sinne pyöräiltiin säässä kuin säässä.Se oli ravitalli. Saimme ensin vain kaukaa ihailla hevosia tarhassa, ja kun kerta toisensa jälkeen ilmestyimme nurkkiin roikkumaan, saimme armosta tulla pihamaalle. Ja voi onnea, kun ensimmäisen kerran saimme harjata ja nuuhkia hevosen hajua.Se haju tarttui vaatteisiin ja mutta sieluun se jäi pysyvästi.

Vuodet kuluivat, löytyi talleja joissa oppi ratsastamaan. Mutta se oli semmoista puskaratsastelua, ratsastuskoulut olivat "paremman väen" talleja. Se oli aikaa jolloin kaiken oppi käytännön kautta, tekemällä, takapuoli edelle puuhun menemällä, erehdysten ja onnistumisten kautta. Hevostelu oli semmoista elämysten ja munausten summaa. Ei ollut nettiä. Oli vain vanhempien ja viisaanpien hevosihmisten kullanarvoiset neuvot.  Ja eräänä päivänä huomasin olevani ponin omistaja.

Kimon..lähes valkoisen, teurasautoa vailla olevan, vatipäisen new forest tamman onnellinen omistaja. Siitä se sitten lähti. Lopullinen mopo käsistä. Ensin se oli vieraalla tallilla, sitten aloin katsoa sillä silmällä taloa ja tallia, että saisin ponin kotiin ja löytyihän sellainen. Ja seuraksi sille piti tyttärille hankkia shetlanninponi. Joka oli tietysti kantavana.

Kun ponit olivat omalla tallilla, huomasin, että sosiaalinen tallielämä olikin jäänyt sinne täysihoitotalliin. Mutta neuvokas kun olin, keksin hankkia uuden ponin. Jotta saa sitä sosiaalista tallielämää, ratsastuskavereita. Ja niin tuli connemaraponi suoraan Irlannin nummilta. Se jatkoikin elämäänsä villinä ja vapaana...yleensä naapurin mailla ja vieden ratsastajia milloin minnekkin. Ainoa, joka sillä parjasi oli poikani, luontaisella hevosmies taidolla eli kumpikaan ei osannut muutakuin nauttia yhteisistä metsälenkeistä ! Seuraavaksi meille muutti eestintamma. Joka yllättäen olikin kantavana. Sattumoisin siis minusta tuli kasvattaja, talliini syntyi shettistamma ja eestinhevos orivarsa samana kesänä. Se shettistamma muuten täyttää tänä vuonna 29 vuotta !


Näin minusta siis tullut tallinpitäjä, kasvattaja ja yks kaks huomasin, että pyöritin pienimuotoista harrastetallia. Kolme tytärtä ja niiden yksi veli  kasvoivat siinä hevosten ja koirien keskellä. Ja koska talli kävi pieneksi, muutetiin isompiin tiloihin. Ja koska tuli isommat tilat, tuli enemmän poneja. Vuodet kuluivat, tyttäret kasvoivat, tallista tuli Ponimaa ja onnellinen hevostelu jatkui, iloineen ja suruineen. Oppien ja opetellen, turha varmaan sanoa, että mikään päivä ei ollut samanlainen. Ehkäpä siinä yksi syy tämän mielekkyyteen ?

Kaiken tämän keskellä piirtelin edelleen hevosia. Uskaltauduin lähteä niitä sitten hevostapahtumiin myymään. Niistä pidettiin ja se innosti jatkamaan. Koska hevosenmakuinen elämä on hyvin rikasta ja antoisaa, aloin ammentaa lausahduksia hevospiirroksiini. Ja ne herättivät hilpeyttä ihmisissä...ja niin tästä sanojen ja kuvien yhteiselosta syntyi Ukkostuuli niminen pieni yritys.

Olen huomannut hevosten määrittäneeni elämääni joka tavoin. Sen miten asun, miten elän, miltä koti näyttää ja paljolti ystävätkin saman henkisiä. Kotia koristaa kymmenet hevostaulut,esineet, patsaat ja kirjahyllyt notkuu hevoskirjoja. Jokainen hevosihminen törmää tässä hulluudessa vuodeaikojen haasteellisuuteen. Kurassa rämpisen mielekkyyden voi ymmärtää vain toinen hevosihminen, ja sen, että suurinta onnea on ehjät kumisaappaat tai sen, että viikonloput, pyhät sekoittuvat keskenään, etkä välillä tiedä mikä päivä on menossa! Eikä tule laskettua valvottuja öitä varsomista odotellessa tai kilometrejä kävelyttäessäsi ähkyistä hevosta pakkasessa ! Mutta ilo on rajaton varsan maailmaan putkahtaessa ! Ja kauhun tasapaino suurta laskiessa minuutteja eläinlääkäriä odotellessa siellä pakkasessa. Tämä on hevosenkoista tunteilua niin ilossa kuin surussakin. Eikä sitä voi järjellä selittää.

Siksi tämä on rakkautta ja hulluutta. Hevonen ei ehkä ole koko elämä, mutta se tekee elämästä kokonaisemman.

Omalla kohdallani hevosten piirtely johti johonkin.Samoin se ensimmäinen kosketus hevoseen.

Näin minusta tuli minä ja ne tekivät minun elämästäni hevosenhajuisen mutta elämänmakuisen.


Viikonnlopulla on Helsingin Horse Fair, myös minä olen siellä hevospiirroksieni kanssa. Tule sinäkin. Siellähän me olemme kaikki, isommat ja pienemmät hevoshullut!