Tämä on varmaan joku tauti

Tunnistan työkseni pikkuvarsoja. Luulisi, että niistä olisi saanut seitsemän vuoden aikana tarpeekseen. Ilmeisesti minä en vaan saa, koska viime kesänä jaoin viidentoista hevosen tallin keskeltä kahtia saadakseni ikioman varsapihaton.

Nyt minulla on pihatossa kuusi varsaa; Ville, Olli, Laila, Lara, Mara ja Pera. Ilahdun niistä joka ikinen päivä. Tämä on varmaan joku tauti. Kun menen aamulla talliin ja astelen varsalauman sekaan, minulle tulee aina yhtä onnellinen olo.  

Olkoonkin, että saatan huomata, että heinärengas on kammettu pois paikaltaan, kaadettu ja sen päälle on paskannettu. Pojat on poikia. Tytötkin on tyttöjä. Heinät on tietysti levitetty pitkin pihattoa, ja yllätys, niidenkin päälle on paskannettu. Neljä viidestä muovisesta ovisuikaleesta on revitty alas. Kyllä alle vuoden ikäinen hevonen on luova ja puuhakas.

Mutta kyllä alle vuoden ikäinen hevonen on hevonen hevosimmillaan. Siihen ei ole vielä ihminen ehtinyt paljon lisätä, eikä juuri mitään ottaa pois. Ne reagoivat spontaanisti ja hevoselle luontaisella tavalla. Ne ovat uteliaita ja vähän naiiveja.

Nuori hevonen on kuin tyhjä taulu, johon saa helposti oman jälkensä näkyviin. Ja sen jäljen voi tehdä todella nopeasti. Pikkupimpulat oppivat uusia asioita sellaisella vauhdilla, että se meinaa yllättää joka kerta. Yhden yön aikana joku ratas niiden päässä saattaa asettua sellaiseen asentoon, että asia, joka vielä tänään tuntui vaikealta, on huomenna niille aivan itsestään selvyys. "Traileriin? Totta kai minä tulen traileriin."

Sitten tulee uhmaikä. Se kestää yleensä parista minuutista puoleen tuntiin, kun kakara yrittää vähän pullistella. Kun kerrot sille päättäväisesti, että asia on edelleen niin kuin minä sanon, niin se asia on sitten niin. Varsoilla tuntuu olevan vilpitön halu ja into yhteistyöhön kaksijalkaisten kanssa. Tai jos sitä ei tunnu luonnostaan löytyvän, niin ne on todella helppo huijata siihen.

  

Ja aina tulee nöyryytys. Siinä hetkessä, kun ajattelet, että minäpä olen vähän taitava näiden kanssa. Olen niin taitava, että voisin opettaa tuon varsan vaikka soittamaan huuliharppua, jos haluaisin. Silloin tulee se varsa, joka ei toimi niin kuin yksikään aiemmin tapaamasi varsa.

Ray Hunt kirjoittaa hevostenkouluttajalegenda Bill Dorrancesta vapaasti suomennettuna näin: ”Ei ole olemassa sellaista, kuin hevoskuiskaaja. Ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaan. Siitä, mitä hän tiesi, ei koskaan tule suosittu ilmiö, eikä hän koskaan ansainnut sillä juuri mitään. Nöyryyttä ja loputonta uteliaisuutta ei voi kenellekään myydä. On vaikeaa hinnoitella se, että ymmärrät tämän: Kaikki, mitä luulet tietäväsi hevosista, voi kääntyä päälaelleen heti seuraavan hevosen kohdalla. 

Luulen lopulta oppivani varsoilta enemmän, kuin mitä opetan niille. Kasvan vähän niiden kanssa. Jos ei muuta, niin opin teknisiä taitoja. Osaan nykyään kiinnittää paljon asioita, joita varsat osaavat irrottaa. Ja ne osaavat irrottaa vaikka mitä.

Mutta hei... Mitä sinä et antaisi tällaiselle anteeksi?

 

Ojan Onni Rols, kulomusta (äly)kääpiö.