Olipa kerran ravireissu By Sonja Julkunen

Maailman pahuus on ollut vuosien mittaan minulle siinä määrin liikaa, että olen alkanut sen epätoivoisen taltuttamisyrityksen sijaan noudattaa sinisen meren strategiaa: Olet mitä ajattelet, ja elämäsi on juuri sitä mitä teet siitä. Siis keskity hyvyyteen. Tunne kiitollisuutta. Lasi on puoliksi täysi eikä tyhjä. Ja kyllä, positiivisen kautta!

Tämä tyyneys joutui lauantaisella ravireissulla koetukselle. Edeltävä päivä koostui osaltani sairastelusta, yö suurelta osin sängyssä pyörimisestä ja korkeintaan puoliksi nukkumisesta. Päässäni siis sirisi äänekkäästi jo siinä kohtaa kun suunnistin päivän ensimmäiselle ajoetapille kotoa kohti tallia.

Vaikka aamuheräämiset ovat normaalioloissakin kaukana mukavuusalueestani, olin ihmeellisesti vielä tässä vaiheessa projektia lähes aikataulussa. Hevosen kilpailuvarusteiden kipittäminen yksin tallin vintiltä ylös–alas ylös–alas oli unenpöpperössä kuitenkin sen verran hidasta, että hevosen kisakampaus sai jäädä pelkistettyyn versioon.

Voi kunpa tämä olisikin ollut päivän pahin takaisku!

Tällaisia lähdettiin hakemaan. Mitään ei saatu.
Kuva: Sonja Julkunen

Ajomatka ravipaikalle sujui niin rattoisasti kuin se yksin pienellä autolla isoa hevoskoppia hinatessa nyt voi sujua. Nightwishin rääkynä radiossa piti kuskin hereillä, ja oikea reitti löytyi ensi yrittämällä (kännykässäni on GPS-toiminto lähes yhtä sekaisin kuin kännykän omistaja itse).

Paikanpäällä paniikki iski ensimmäisen kerran. Kunnioitettavasta aamuheräämisestäni ja suunnitelmien mukaan sujuneesta ajomatkasta huolimatta kello oli hävyttömän paljon, kun vihdoin pysäköin ajoneuvoyhdistelmäni valjastuskatoksen eteen. Ja tästä kallisarvoisesta ajasta meni ensimmäinen vartti juostessani Teivon mäkeä alas–ylös sisäänkirjoitukseen hakemaan kilpailunumeroita.

Jo tässä kohtaa kaikki kunnia arvon rouva BWT Lovestorylle. Kun tärisevin käsin kieputin pinteleitä jalkoihin ja kiskoin kiroillen valjaita kiinni, minä tai aikatauluni emme olisi kestäneet mitään ylimääräistä härväystä. Mutta sellaista ei ollut luvassakaan. Hevonen oli helppo purkaa autosta yksinkin, ja katoksessa tamma seisoi kiltisti paikoillaan vain hieman valjastajastaan tarttuneesta jännityksestä väpättäen.

Lämmittelyajon yhteydessä toiveeni päivästä nousivat. Loven kyytiin ensimmäistä kertaa hyppäävän ohjastajan Santtu Raitalan kanssa saimme sovittua ja myöskin toteutettua tamman verryttelyn rauhallisuutta vaalien.

Ajoin lämmityksen itse Raitalan toisen hevosen perässä, joka oli onnekseni arveltua myöhäisemmässä aikataulussa. Niinpä ennen radallemenoa ehdimme kuin ehdimmekin tamman kanssa mainiosti hölkkiä Teivon verryttelyrinkiä useampaan kertaan (päivän teeman mukaisesti ylös–alas ylös–alas).

Niin terästamma ei Lovekaan (nro 5) ole että jaksaisi enää kilpailun keskellä painaa ohjille.
Kuva: Erkki Kivistö

Myöhemmän lämmittelyaikataulun kääntöpuoli kuitenkin näyttäytyi tuota pikaa. Vessaan ja takaisin vaeltaminen, lämpimän juomaveden etsiminen hevoselle sekä jenkkikärryjen vuokraaminen ja hakeminen onnistuivat viemään minulta ikuisuuden. Esittelyyn oli yhtäkkiä muutama minuutti, eikä Lovella ollut vielä ensimmäistäkään remmiä niskassa.

Vaikka jaettuja katoksia tulee toisinaan manailtua, tällä kertaa oli silkka siunaus että samalle valjastuspaikalle oli tulossa heti perääni (tai osin jo yhtäaikaisesti) joku muu. Tässä tapauksessa joku muu oli muun muassa Kymi GP -voittajan eli Womanizer-hevosen takaa tuttu Minna Kauhanen, joka sadatteluni kuultuaan auttoi setvimään vetolappujen narut ja viimeistelemään valjastuksen.

Itse kilpailu oli ilman muuta onnistuminen, vaikka sijoitus jäikin surkeaksi. Nuoresta iästään huolimatta Santtu Raitala on rauhallinen ja ammattitaitoinen ohjastaja, joka tuntui pääsevän Loven kanssa heti samalle aaltopituudelle. Hevonen puolestaan osoitti olevansa yhä huippukunnossa.

Valjakko kiihtyi lähtöauton takaa kärkeen ja jatkoi tasaista vauhtia päästäen kanssakilpailijan eteensä. Tammani sai hyvän juoksun sisärataa pitkin, ja voimia oli vielä maalissakin vaikka kuinka paljon. Porukka oli vain niin tiiviisti kasassa, että kiritilat jäivät jälleen haaveeksi ja loppusuoralla Loven oli tyytyminen vain työntämään vauhtia edellä menevälle.

Boom! Kyselemättä keulaan.
Kuva: Erkki Kivistö

Nyt saattoi siis huokaista helpotuksesta. Loppupäivä olisi vain mukavaa harrastelua ja puuhaamista ulkoilmassa. Hevosen loppuverryttely, valjaista purkaminen, peseminen, loimittaminen, tavaroiden pakkaaminen, omien vaatteiden vaihtaminen ja ruokaileminen… Mutta entäs hevosen ruokaileminen?

Taluttaessani Loven traileriin huomasin että heinätukko kuljetuskopin heinäverkosta oli tulomatkan aikana kadonnut tyystin. Lisää olisi kyllä kotitallissa parinsadan kilometrin päässä. Tamma alkoi näykkiä suurieleisesti tyhjää verkkoa ja kuopia vaativasti etukaviollaan, mikä taisi tarkoittaa ettei häntä inspiroinut odottaa enää hetkeäkään saati muutamaa tuntia seuraavaa ateriaansa.

Siispä hattu kouraan, heinäverkko toiseen ja kohti Teivon ratavalmentaja Markku Niemisen tallia. Olin valmistautunut kootuilla selityksillä ja rahatukolla, mutta heinätöyhtö irtosi ilman sirkustemppuja. Taas lisää ihania ihmisiä pelastamassa minut pulasta!

Nyt äkkiä kotiin ennen kuin lisää vastoinkäymisiä ehtii ilmetä. En tosin päässyt kuin moottoritielle, kun huomasin tuulilasinpesunesteen olevan loppu. Minua alkoi ärsyttää entistä enemmän autoilijoiden tapa palata hevoskuljetuksen ohitettuaan oikealle kaistalle vain muutama metri nokkani eteen. Niin että ihan varmasti maksimimäärä lokaa, likaa ja rapaa ryöpsähtää silmille.

Turvavälejä ei ravilähdön tiimellyksessä auta pitää, mutta tieliikenteessä ne olisivat paikallaan. Siellä se Love nuuskii yli 10 000 ravivoittoa ohjastaneen Jorma Kontion niskavilloja punapukuinen Santtu Raitala kyydissään.
Kuva: Erkki Kivistö

Pian ärsyyntyneisyys alkoi vaihtua pakokauhuun. En oikeasti nähnyt enää yhtään mitään. Tuulilasi oli muurautunut umpeen tummanharmaasta kuivuneesta mönjästä, eikä pyyhkijöiden heiluttelu muuttanut tilannetta kuin pahempaan suuntaan. Olin viittä vaille laittamassa hätävilkut päälle ja pudottamassa nopeutta rajusti alle moottoritievauhtien, kunnes pystyin tihrustamalla erottamaan horisontissa Teboil Pirkanhovin valot. Kuinka kauniilta ja kutsuvalta saattoi huoltoasema tienvarressa näyttääkään!

Huoltamon etuovella autuas oloni vaihtui epäuskoon. ”Kaikki tuulilasin pesunesteet ovat loppuneet”, sanoi moniste. Lasinpesupisteellä oli tarjolla pohjajämät lähes mustaksi muuttuneesta vedestä, joten ämpärin sijaan turvauduin lumeen parkkipaikan reunustoilla. Kyllä sen voimin taas seuraavat kaksi kilometriä näkee.

Silmät sirrillään, hampaat irvessä ja sormet ristissä jurnutin henkeni kaupalla Toijalan ABC:lle. Jos täältä on lasinpesuneste loppu niin kyseessä on pakko olla piilokamera tai jokin erityisen julma salaliitto.

Ei ollut, hallelujah!

Siis päivä pelastettu. Kunnes jossain vaiheessa matkaani aloin nimittäin miettiä, että mihinköhän mahdoin kännykkäni laittaa, voisi tässä ajellessa soittaa kotiin. Jos siis olisi puhelin. Mutta missä se nyt on?

Pakkohan sen on jossain täällä mukana olla joka tapauksessa. Siispä auto tien sivuun, kaikki tavarat ulos ja käsilaukku ympäri. Jos kännykkä onkin pudonnut penkin alle? Vahingossa livahtanut hanskalokeroon CD-levyn kannen mukana? Jäänyt takakonttiin vaatteiden vaihtamisen yhteydessä?

Ah, Teivo. Tuo mäkinen epäonnen pesäke.
Kuva: Sonja Julkunen

Ei, ei ja ei. Se oli jäänyt jonnekin muualle. Nimittäin Teivoon.

Lopulta saavuin tallin pihaan. Ilman puhelinta, mutta hengissä yhtä kaikki. Purin hevosen ja tavarat. Kuljetuskoppia irrottaessani jokin näytti oudolta: trailerin upouusi nokkapyörä oli unohtunut maata vasten koko reissun ajaksi. Se olisi vähintäänkin voinut vääntyä rikki tai palaa puhki, pahimmassa tapauksessa kammeta koko kuljetuskopin pois vetokoukusta.

Olipa varsinainen siunaus ja tuurien tuuri että mitään ei sattunut. Olen minä onnentyttö!

PS. Puhelin löytyi ja palautui jo maanantaina takaisin kotiin. Lena Lindblom sekä sinä joka kiikutit luurin jostain varikkoalueen syövereistä sisäänkirjoitukseen, olette enkeleitä.

Hyvän Joulun toivotus by Aime Nederström-Alanko

Hyvää Joulua!

Kiitos kuluneesta vuodesta

ja onnellista Uutta Vuotta!

Arjen sankari(tar) by Arnella Nyman

Jos joku olisi vuosi sitten kertonut minulle millaista elämää elän nyt, en olisi todennäköisesti uskonut korviani. Oma hevostalli ja itsensä työllistäminen rakkaan harrastuksen kautta on jo pitkään ollut unelmani, mutta tämä haave toteutui ehkä aikaisemmin kun olen uskaltanut kuvitellakkaan.

Kun reilu kolme vuotta sitten aloitin Aikuis-ja Yleiskasvatustieteen opintoni Helsingin Yliopistossa, ajattelin joskus ääneen sivulauseessa, että kyllähän niistä pedagogisista taidoista sitten on hyötyä myös hevosten parissa ja valmentajan roolissa. Tänä keväänä ahersin kandidaatintutkielmani parissa, aiheena tietenkin mielikuvien käyttö ratsastusopetuksessa. Kuten kandin aiheestanikin voitte päätellä, oli ajatus hevosalan yrittäjyydestä muhinut enemmänkin näiden kolmen opiskeluvuoteni aikana. Ajelimme äitini kanssa melkein päivittäin Nurmijärvelle, jossa hevosemme tuolloin asuivat, ja pikkuhiljaa aloimme puhumaan enemmän ja enemmän omasta tallista. Yhtenä helmikuisena päivänä saimme kuulla, että Sipoossa olisi ihana tila myynnissä... Tuumasta toimeen ja pankkineuvotteluiden jälkeen olimmekin avomieheni kanssa yhtäkkiä vappuaattona tilanomistajia!

Siitä tämä Helsingin keskustasssa asuvan nuoren parin arki alkoikin muuttumaan päivä päivältä enemmän, ja kesäkuun alussa muutimme tänne "landelle". Ihan junttejahan tässä ei vielä olla, edelleen pääsee puolessa tunnissa stadiin ;) Kesä aherrettiinkin sitten kellot ympäri koko perheen voimin, jotta saimme kaiken valmiiksi heppojen muuttoa varten. Tässä välissä postissa saapui Kasvatustieteen kandidaatin paperit (jatkan tässä työn ohella maisteriksi) ja toiminimenkin kerkesin perustaa! Kisakausi oli myös täysillä käynnissä, joten hevoset muuttivat tilalle vasta elokuun lopussa, PM-kisojen jälkeen. PM-kisoista toimme Thórin kanssa tuliaisena hopeamitalin :)

Olen tosi tyytyväinen meidän tallin porukkaan, omia heppoja on 3 ja asiakkaita 9. Hyviä tyyppejä, niin hevoset kuin ihmisetkin ! <3

(Tässä lunta on vielä suhteellisen vähän :D)

Miltä tämän arjen sankarittaren arkipäivä sitten näyttää ? (Nyt lumien tultua työpäiviin on tullut hieman lisätehtäviä, taistellaan lunta ja jäätä vastaan :D) Herään 06:30 ruokkimaan hepat, jonka jälkeen tulen takaisin sisälle syömään aamupalaa (tai nukkumaan, heh...), ja ulos menen uudestaan kahdeksalta, jolloin apuuni saapuu usein isäni tai äitini. Sitten viemme tallihevoset ulos ja jaamme heinät pihattoon. Tämän jälkeen alkaa tallin ja tarhojen siivous, sekä vesien täyttö, jonka jälkeen vietämme lounastauon. Lounaan jälkeen jaamme hevosille päiväheinät ja pakkaan valmiiksi tallihevosten iltapäivä-, ilta- ja aamuheinäkassit (ja väkirehut) sekä vaaleanpunaiseen kottikärryyni pihaton iltaheinät. Heinä"show":n päätyttyä lähden usein ratsastamaan Thórilla ja Sylvialla, ja iltapäivällä pidän hetken taukoa sisällä, jolloin usein äitini siivoaa ahkerasti pihattoa ja piha-alueita.

Thór näyttää kieltä talvelle :D!

Parina iltana viikossa pidän ratsastustunteja, ja vähintään kerran viikossa minulla on Thórin kanssa oma valmennus. Silloin tällöin käyn myös Porvoossa pitämässä tunteja ja läpiratsastan asiakkaideni hevosia. Valmentamisesta pidän kovasti ja itsevarmuuteni valmentajana kehittyy koko ajan. Tykkään siitä, kun huomaan käyttäväni niitä pedagogisia oppeja, joita olen kirjoista kolme vuotta päntännyt! Ammennan myös tietoa omista kokemuksistani. Opettaminen on mielestäni antanut paljon omalle ratsastukselleni, koska saatan katsoa itseäni ikään kuin ulkopuolisen silmin, ja miettiä mitä kaikkea korjaisin jos olisin opettaja. Alkaa jo kuulostamaan hieman skitsofreeniseltä, mutta näin se homma toimii :)

Lämmin vaatetus on kaiken A ja O!

Iltaisin otamme hevoset sisälle seitsemän maissa, ja noin puoli kahdeksalta hepat nauttivat iltaruuistaan. Pihaton slowfeeding-laatikot täytetään myös illalla täpötäyteen yötä vasten. Sitten suljemme tallin ovet ja sanon "Hyvää Yötä, God Natt", hepoille :)

Arki tosiaan on nyt hyvin erinäköistä kuin vuosi sitten, työtä riittää, mutta tämä tuntuu niin omalta jutulta! Perhettäni en voi kiittää tarpeeksi, olette suunnaton apu <3

P.S. Hauis on kasvanut näissä hommissa ;)!

// Arnella Nyman

Ratsu, ravuri ja muutama myytti by Sonja Julkunen

Omalla ravihevosellani on ratsastettu tai ennemminkin ratsasteltu aina, mutta viime aikoina hommaan on tullut uutta puhtia minua ratsastustaitoisemman kaverini innostuttua jumppailemaan säännöllisesti BWT Lovestoryn kanssa.

Matkan varrella olemme koko kolmikko oppineet paljon uutta toinen toisiltamme. Yksi oppimisen osa-alue olisi ehdotonta Myytinmurtajat-kamaa.

Hevosaiheisen TV-ohjelmakonseptin rahoitusta ja vakuutusmahdollisuuksia odotellessa ajattelin avata muutaman Totta vai tarua -pähkinän tekstimuodossa ilman vaaraa ihmis- tai eläinvahingoista. Aiheena on hevosmaailman kestohitti ratsut vastaan ravurit.

Väite: Jos ohjista vetää, ravuri kiihdyttää vauhtia. Ne on opetettu tähän kisoja varten.

Väärin ja väärin. Tähän tekisi ensin mieli heittää pari vastakysymystä ihan puhtaasta uteliaisuudesta: miten sama taru kertoo että ravureita sitten jarrutetaan? Entä mitä hyötyä tällaisesta opetetusta taidosta voisi olla? ☺

Tässä myytissä on sikäli totuuden siemen, eli moni ravihevonen näyttäytyy kilpa-areenalla melko napakat ohjakset kuolaimissaan kiinni. Lähtökohtaisesti ohjien tehtävä on kuitenkin hyvin samankaltainen niin ajossa kuin ratsastuksessakin: niillä jarrutetaan ja annetaan tukea hevoselle. Ravikilpailun loppusuoralla vauhdin ollessa huipussaan ohjakset saattavat lepattaa laineilla ilman vetämisen häivääkään.

Esimerkiksi ravihevosta ratsastaessa yllä kuvattu tunne vauhdin loputtomasta kiihtymisestä voi kylläkin ilmaantua hyvin helposti, sillä hevosilla voi olla menohaluja liian kanssa. Kyseessä on pohjimmiltaan sama logiikka kuin ratsujen kanssa: mikäli hevonen ei vastaa pidättämiseen syystä tai toisesta, ei auta jäädä staattisesti vain vetämään ja roikkumaan ja turruttamaan hevosta apuihin entisestään.

Jarrujen kadotessa on syytä kokeilla rajumpaa puolipidätettä, liikuttaa kuolainta, ohjata ympyrälle, suunnata seinää päin, kyllä te tiedätte. Ohjastuntuma puolestaan on tavoiteltavaa molemmissa lajeissa, mutta ravihevonen voi menohaluissaan joskus vaatia napakamman ohjastuntuman – jos toki sama pätee kaikkiin kilpahevosiin, esteillä etenkin.

Ohjat tiukalla, koska näin kilpailun alla halutaan mennä hiljaa. Tai kuski haluaa, hevonen ei...

Väite: Ravureilla ei voi/kannata/pidä/saa ratsastaa.

Väärin. Ratsastus on älyhyvää jumppaa lihaksistolle, kehitystä koordinaatiolle, virkistystä mielelle, you name it. Mikäli ravihevonen on terve ja peruskuntoinen, en keksi mitä hallaa sopivalla satulalla suoritettu taidoiltaan mukiinmenevä ratsastus voisi tehdä.

Käytännössä tähän aikuisten hevosten täydellistä hipovaan treenimuotoon voi kuitenkin tulla monta mutkaa matkalla menestykseen, etenkin ammattimaisessa toiminnassa.

Kuten: Mistä sopiva satula ja taitava ratsuttaja sekä sen jälkeen ratsastaja? Niin ja hyväpohjainen ratsastuskenttä? Miten ratsastustreenit ja niiden intensiivisyys sovitetaan lajivalmennukseen eli hiitteihin ja ravikilpailuihin?

Millä ajalla näitä asioita edes ajatellaan saati toteutetaan? Niin ja mikä tärkeintä kuka haluaa tämän kaiken uudistusmielisen treenauskokeilun aiheuttaman kustannuksen maksaa? Vastaus lienee ei kukaan.

Niinpä usein tehdään vain kärrytreenejä tai haetaan vaihtelua ja liikunnan variaatioita muualta, kuten kävelykoneesta, perähevosena pitämisestä, uittamisesta ja pihatossa asumisesta. Monellakin ravurilla on kyllä ollut satula selässään, mutta sitä ei välttämättä edes kutsuta ratsastamiseksi vaan selästä kävelyttämiseksi.

Kuikukaula ja silakkarunko sen paljastavat: ravuri on matkalla poikkitieteellisiin treeneihin.

Väite: Ravihevosta ei saa laukkuuttaa, koska sen työ on mennä pelkkää ravia.

Väärin. Ravuri oppi kolmannen askellajinsa jo varsana, kun se pienenä ja pörröisenä söpöliininä emänsä vierellä viipotti menemään.

Hevonen ei raveissa yleensä laukkaa siksi että se luulisi laukan olevan ohjastajan toiveissa. Laukan syy on ennemmin yli-innokkuudessa, masentumisessa, fyysisessä kolotuksessa, säikähdyksessä tai muussa häiriössä. Vauhdikas ravi on sen verran kovaa kuntoa ja koordinaatiota vaativaa puuhaa, että hevosesta ja sen geeneistä riippuen stiplu voi tulla vähästäkin.

Niin kauan kuin laukkaamiseen (kärryiltä, selästä tai vaikka liinassa juoksuttaen) on kuitenkin omanlaisensa tilanne, paikka ja ennen kaikkea käsky, ravurinsa laukkoihin kannattaa etsiä syytä muualta.

Päin vastoin laukkaaminen on monelle hevoselle paitsi mielen virkistystä myös selän ja koko kropan vetreytystä sekä hyvää keuhkojen puhdistautumista. Niinpä ei-toivotut laukat kilpailutilanteessa voivatkin vähentyä kotona tehtyjen laukkatreenien ansiosta. Paradoksaalista eikö?

Loppusuoran loppupuolella ei ohjista vedetä. BWT Lovestoryn kilpakumppanilla ei tosin ole (ober)sekkiä joka tukisi päätä sopivaan juoksuasentoon, joten kuski pitää ohjastuntuman koko kilpailun ajan.

Väite: Ravurit ja ratsut ovat samanlaisia, yksilöllisiä eroja lukuun ottamatta. Hevosia ne kaikki ovat.

Totta ja tarua. Tämä on kylläkin vähän feikkiväite, koska en ole tällaista juuri tähän hätään keneltäkään kuullut. MUTTA kypsään kolmeakymmentä (?!?!?!?!!) kolkuttelevaan ikääni mennessä olen havainnut, että oli ajatus mikä tahansa niin luultavasti joku tässä maailmassa on sellaista ainakin joskus miettinyt (hyvässä ja pahassa).

Joten hyväksyn itse oman kompakommenttini mukaan. Hevosroduilla on tietenkin omat piirteensä jotka tulee ottaa huomioon. Ravurin kanssa on turha hakata päätä seinään täydellisen peräänannon kanssa – sen kaulanikamat ovat yksinkertaisesti niin ahtaat, että liike on pyhä mahdottomuus.

Laukka taas on jalostumisen näkökulmasta ravurille kuin häntäluu ihmiselle – kaikilla se on mutta eipä sillä mitään tee, siis ainakaan kouluratsastuksessa. Häntäluu korkeintaan kipeytyy ja ravurin laukka nyt vaan on niin nolla pistettä.

Sen sijaan samankaltaisuuksia on tosi paljon, ja niitä ovat perusasiat hevosen fysiikassa, valmentamisessa ja ennen muuta psyykessä: oppimista tapahtuu koko ajan, ja sen rajana on vain taivas. (Ja ihmisen kekseliäisyys. Ja hermot ja viitseliäisyys ja aika. Mutta siis lähinnä taivas.)

Ponien "missi-kilpailuissa" by Niina Perkkiö

Ponien "missi-kilpailuissa"


Kun "pää" kisakausi olisi ohitse, olimme suunnitelleet, että kantakirjaamme Gondan.
Lähin näyttely olisi Ruukissa, vain 50 kilometrin päässä meiltä. Ilmoitin ponin sinne. Näyttelythän ovat aina viikolla ja keskellä päivää, joten varasin pekkas-päivän itselleni. Muutamaa viikkoa ennen näyttelyä Hippoksesta otettiin yhteyttä, että New Forest ponimme kannattaisi kantakirjata rotuponeihin eikä ratsuponeihin. Näin noviiseina meillähän ei ollut aikaisempaa kokemusta näyttely-touhuista. Ilmoitin, että siirretään poni rotuponinäyttelyyn. Missä olisi lähin semmoinen näyttely? Hippoksesta vastattiin, että  14.9 olisi Myrkyssä näyttely. Näin 50 km matka vaihtui 400 km reissuun.


Lähdimme matkaan tiistaina iltapäivästä, koska näyttely alkaisi jo klo 9.00 keskiviikko-aamuna ponien mittauksella.  Nykyään pitemmät ajot matkustamme "yhden pysähdyksen taktiikalla".

Olimme perillä Suupohjan tallilla Myrkyssä iltasella, jonka jälkeen ratsastimme ponin. Matleena hoiti ratsutuksen ja minä purin tavaroitamme ja laitoin ponille iltaruuat. Ponille hyvän yön suukko ja unten maille koko sakki. Yleensä majoitumme automme living-tilassa, mutta nyt yövyimme Matleenan hevos-kaverilla. Myös minä olen saanut uusia ystäviä lapsen harrastuksen myötä. On ollut ihanaa tutustua uusiin hevos-ystäviin ja jakaa ilot ja surut heidän kanssaan.


Aamulla klo 7.00 lähdimme tallille ruokkimaan ponia. Matleena kävi kävelyttämässä Gondaa ja minä siivosin karsinan sillä aikaa. Sen jälkeen aloimme puunaamaan ponia. Tietenkin jo kotona olimme pesseet ponin kiilto lux shampoolla ja siistineet yleisilmeen. Nyt kaviot öljyttiin ja sukat valkaistiin talkilla.

Kynsien manikyyri

Ponin mittausta

Ponista mitattiin säkä-, lautaskorkeus, rinnan ympärys ja etusäären ympärys. Gonda käyttäytyi kerrankin mallikkaasti. Mittauksesta siirryttiin maastakäsin esittämiseen. Maneesiin oli laitettu kolme puomia kolmion malliin, jota kierrettiin oikeassa kierroksessa.


Aluksi poni laitettiin poseeraus asentoon tuomarien eteen. Sen jälkeen tuomarit pyysivät liikkeelle. Minä juoksin ponin kanssa ja Matleena antoi tarvittaessa raipalla vauhtia, että saatiin liikkeet kunnolla esille. Käynti ja ravi esitettiin näin. Laukan sai esittää joko liinassa tai irti päästämällä maneesiin.

Gonda esitettiin vielä ratsain, joten loppuarvostelu tulisi vasta sen jälkeen. Siirryimme ulos verryttelemään ponia.

Kuva Annika Gullmes

Ratsain-esittäminen piti tehdä Srl:n kouluratsastus kilpailusääntöjen mukaisella varustuksella. Ainoastaan harja piti olla auki. Sen hoiti Matleena. Siinä katsottiin ravi, laukka ja lisätyt askellajit.


Sen jälkeen tuomarien eteen kuulemaan tuomiota: Tammalla on hyvä rotu- ja tammaleima. Sillä on ilmeikäs pää, hyvänmuotoinen, pitkä kaula, pitkä, hieman pysty lapa ja hyvä säkä. Ylälinja on sopusuhtainen. Vahva lanne ja pitkä, luisu lautanen. Jaloissa on riittävä luusto. Käynti on tahdikasta ja matkaavoittavaa. Ravi on lennokasta ja aktiivista. Laukka on rytmikästä ja ylämäkeen suuntautunutta. Käyntiliikkeet 8.5, raviliikkeet 9.0, laukka 8.0. Kantakirjataan ykkös-palkinnolla.

Kuva Annika Gullmes

Kuva Annika Gullmes

Gonda palkittiin vielä BIS (Best in show). Ei muuta kuin varsojen tekoon :).

PM-kisavalmisteluja by Arnella Nyman

Tänään matkamme kohti Norjaa ja Pohjoismaiden Mestaruuskisoja alkaa. Lähdemme iltalaivalla Naanantalista Kapellskäriin. Huomenna aamulla ajamme laivasatamasta vain noin puoli tuntia islanninhevostallille ihanaan Toftingeen, jossa Thór pääsee lepäämään ja jaloittelemaan. Yövymme siellä ja perjantai aamupäivällä matkamme kohti Norjaa jatkuu. Perjantaina ajamme noin 500km Oslon alapuolelle tallille, jossa me jälleen pääsemme huilimaan. Sieltä ajamme sitten lauantaina vain 200km kilpailualueelle Norjan Biriin, joka on aivan Lillehammerin lähettyvillä.

Eilen olikin siis vuorossa pakkaamista ja Thórilla oli mukavan rentouttava päivä: fysioterapeutin käsittely ja juoksutus. Melkein kahden viikon reissulle lähtiessä ei pakkaaminen ole ihan pikkujuttu, noin neljä tuntia taisi vierähtää tallilla tavaroita lajitellessa. Illalla sitten pakkausrumba jatkui kotona: vaatteita on nyt sitten joka lähtöön, sääennuste kun vaikuttaa hyvinkin epävakaiselta.

Kisakaapin laatikosta löytyy kaikki tarpeellinen :)

Mitä kaikkea tarvitsemme mukaan... ?

Traikun kaappi tarkkaan pakattu, tänään vielä heinäkassit tuon palapelin päälle!

Heppalehti ja hyppynaru (ja tasapainotyyny) ovat ratsastuskamojen lisäksi minun tärkeimmät varusteet ;)

Thór nauttii Julian käsittelystä <3

Kisakaappi on ehdoton pitkillä reissuilla !

Laivamatkaa varten on varattu kaikki herkut Thórille: tarjolla on heinän lisäksi pellavapuuroa, greenmixia ja omenamelassia, jotta nesteytys on taattu.


Kuulumisia Norjan reissulta voitte seurata Facebookissa ja Instagramissa !

/Arnella Nyman

Kesän kiireitä ponirintamalla by Niina Perkkiö

Hevosautoon on tullut kiitettävästi kilometrejä kesän aikana, maaliskuusta heinäkuun alkuun 10 000 km. Meillä on ollut valmennuksia tai kisoja joka viikonlopulle kesäkuun ajan. PM-kisoissa oltiin tänä vuonna vielä turisteina, mutta jospa ensi vuonna jo tosi toimissa.

Minni myös kannustusjoukoissa.

Kun PM-kisoista saavuttiin la-iltana, pyöri pyykkikone muutaman tunnin ja su aamuna oli rippilapsella puhtaat vaatteet rippileirille mukaan. Ripari kestäisi viisi päivää, joten ponilla oli huoltoviikko.


Tiistaina käytiin kiropraktiassa. Kaulan taipuisuus oli parantunut huimasti, jee. Porkkanajumppaa on tehty treenien jälkeen. Selästä muutamia fasettilukkoja auki, niin kokoaminen taas luonnistuu paremmin.

 Gonda Jaana Tainion käsittelyssä.

Torstaina kävi kengittäjä. Kengittäjä käy viiden viikon välein. Lappeenrannan kisat ovat nurmikentällä, joten laitoimme "talvikengät" alle. Vielä hokin reiät täytettiin silikoonitupeilla.

Esa Myllymäen manikyyrissä.

Poni sai lomailla alkuviikon ja torstaina hevosenhoitajamme Irina alkoi liikuttaa sitä. Minä sain keskittyä leipomiseen ja rippijuhlien laittoon. Rippikuvat muistoksi juhlavieraille kävimme ottamassa Kalajoella merenrannassa. Joka ponitytön (ja äidin) unelmahan on poseerata poninsa kanssa.

Maanantaina oli paluu arkeen ja treenaamiseen. Laukan kanssa olemme edenneet hirmuisesti ja poni  kokoaa siinä jo itseään. Matleenan oma valmentaja kävi maanantaina ja tiistaina. Auton pakkauskin vie aina monta tuntia.






Keskiviikkona starttasimme kohti Lappeenrantaa ja Future Dressage Cup:ia. Meiltähän nämä matkat tunnetusti kestää. Kuusi tuntia ajoa olisi tiedossa. Poni onneksi matkustaa hyvin ja ei stressaa reissaamista.

Perille päästyämme ratsastuksen glamour oli taas kaukana. Hiki virtasi -25´c helteessä, kun täytimme jabaa, jossa poni asuisi keskiviikosta lauantaihin. 10 kottikärryllistä sahanpurua ja tavaroiden purku autosta. Mä niin tarvitsin suihkua.. Mutta ei jouda, poni pitää käydä vielä liikuttamassa noin pitkän ajomatkan jälkeen. Samalla se saisi tutustua myös avaraan ratsastus-areenaan. Emme ole aikaisemmin nurmella ratsastaneet, joten emme tienneet, miten se reagoisi pohjaan. Ennen kuin pääsisimme ratsastamaan, pitää vielä hokit ruuvata kannoille paikalleen. Tällä kertaa homma sujui mallikkaasti ja kaikki hokit olivat yhteistyö kykyisiä. Yleensähän se viimeinen ei lähde kierteille sitten millään.


Lappeenrannan kisat sujuivat ihan hyvin. Tämän kesän kisaratojen opettelu on helppoa: niitä on vain kaksi. Ponien henkilökohtainen ohjelma ja ponien joukkueohjelma. Näillä mennään. Jos noista kummastakin saa yli 58 % ja selviää 12 parhaan joukkoon, pääsee esittämään oman vapaa-ohjelmansa, kur:in.  Se on jokaisen henkilökohtainen.  Lappeenrannassa päästiin kur:iin asti. Onnittelut lapselle hyvästä ratsastuksesta.

 Jaban tyhjennys menossa. Meidän diivahan ei turhia väistele.

 Ratsukko lähdössä kur:n palkintojen jakoon.

 kisakampauksen tekoa

Jaban tyhjennys ja kotimatka voi alkaa. Kuusi tuntia takaisin ja tallilla auton purku. Ihana oma sänky kutsuu..
Kun pääsin kotipihalle, meillekin oli rantautunut kesän kuumin hitti: pokemon go peli. Lähdin Santerin kanssa vielä hunttaamaan muutaman pokemonin. Suuri vainukoirakin lähti jaloittelemaan mukaamme.