Hevoseläintä
kuulee aika ajoin kuvattavan viisaaksi ellei jopa älykkääksi. Samaa mielikuvaa
hivelevät hevosiin usein liitettävät sanaparit ”älykkäät silmät” ja ”terävä
katse” – ovathan silmät sielun peili. Itse haluan kovasti uskoa tähän
näkökulmaan, onhan minulla kotona kokonainen ”Hevosen viisaus”-niminen
korttipakka täynnä mietelauseita ja elämänohjeita kohti korkeampia totuuksia
opastamaan.
Tieteellinen
totuus on kuitenkin karu. Olivatpa hevosen silmät kuinka kauniit tahansa, niiden
verkkokalvoilta lähtevät näköhermot kulkevat mitättömän pienien aivojen läpi
pinta-alaltaan vielä mitättömämmälle aivokuorelle. Hevosen eväät älykkyyteen ja
psyykkisiin toimintoihin kalpenevat auttamatta jo koiran saati ihmislapsen
rinnalla.
Halkaistujen ihmisaivojen toinen puolikas. (Suhteellisella) koolla on väliä, mitä tulee aivojen ja eritoten aivokuoren pinta-alaan. |
Ehkä viisauden
käsite on kuitenkin monimutkaisempi kuin aivokuoren pinta-alalla, neuronien
lukumäärällä tai edes älykkyystesteillä tavoitettavat suureet. Vai miten on,
sinä luomakunnan ylpeys, jonka lajin aivokapasiteetille ei planeetaltamme löydy
haastajaa: tuntuuko olo viisaalta ja elo auvoiselta?
Jos on ihmislajin
edustajilla viisaus vähissä ylipäätään, hevosten kanssa toimiessa se tuntuu
karkaavan entistä kauemmas. Oli laji tai tilanne mikä tahansa, oman
valmennettavan tai hoidettavan hirnujan kanssa arvoituksia, kysymyksiä ja
epäonnistumisia huolestuneisuudella ja syyllisyydellä höystettynä tuntuu
leijuvan ilmassa ja kiipeävän selkärankaa pitkin ehtymättömänä virtana. Kun
edellisen saa ravistettua pois, apinalauman seuraava aloittaa välittömästi
varjostuksensa.
Hevonen sen
sijaan ei manaile menneitä eikä murehdi tulevaa. Ei sillä kyllä ole
vaihtoehtoakaan, sillä pikkuruinen pääkopan sisus ei taivu ilmaisemaan tai
ymmärtämään näin monimutkaisia ajan määreitä. Mutta toisaalta nelijalkaisen
ystävämme tilanne ei ehkä sittenkään ole niin säälittävä ja lohduton kuin miltä
se kieltämättä kuulostaa.
Hevosen
saappaissa, tai oikeammin sen alkeellisen aivotoiminnan vankina, kaikki on
juuri sitä mitä sillä hetkellä tapahtuu ja aistiärsykkeinä aivokuorelle
kulkeutuu. Katkerimmatkaan takaiskut eivät aiheuta negatiivista mielialaa kuin
sen hetken verran kun ne aiheuttavat fyysistä kipua tai muita konkreettisia
seurauksia.
Esimerkiksi urheilijaa
valitettavan usein kohtaava loukkaantuminen toki riipaisee hevostakin fyysisen
kivun myötä, mutta kunhan kipulääke alkaa potkia ja eteen heitetään tukko
homeetonta heinää, pilvet väistyvät auringon edestä.
Siinä missä
ihminen syyttelee itseään ja manailee menetettyjä kilpailumahdollisuuksia
kuukausikaupalla, huolella hoidettu ja oikein kuntoutettu hevonen ei toivuttuaan
enää välttämättä edes osaisi arvata koskaan loukkaantuneensakaan.
Ravikilpailussa
vaille kiriväyliä jäänyt juoksija taas saattaa hetken kokea turhautumista kun
ei pääse etenemään, vaikka vaisto sanoisi että nyt olisi syytä liikkua
liukkaammin. Tai sitten ravurin ajatuksiin saattaa säteillä yksinomaan mielihyvä,
kun ei tavallisesta kilpailutilanteesta poiketen tarvitsekaan kauheasti rehkiä.
Yhtä kaikki taiston
tauottua hevosen mielessä ovat vain iltakaurat ja puhdas peti. Samaa voi
harvoin sanoa katkeruuteen taipuvaisesta superälykkään ihmislajin edustajasta
vastaavassa tilanteessa.
Hevoselämän
auvoisesta yksinkertaisuudesta huolimatta olen ajattelija Millin linjoilla enkä suosittele, että heittäytyisimme joukolla tyytymättömien ihmisten ja filosofien
sijaan tyystin tyytyväisiksi sioiksi ja typeryksiksi.
Siinä missä
maailman pelastamiseksi tai ainakin parantamiseksi itseltään voi olla
paikallaan tiedustella tiukoissa tilanteissa ”What would Jesus do?” (vähemmän uskonnolliset taivastelkoot vaikkapa että "What would Lincoln do"), kehotan kuitenkin
mielenterveytensä pelastamisen nimissä kaikkia hevosharrastajia nostamaan tuon
tunnetumman fraasin rinnalle myös toisen hyvän kysymyksen:
”What would my horse do?”
Varsa: Mitä hmm moi jibii Ihminen (toivottavasti hevosen viisaudesta viisastuneena): Moi jee jibii ♥ |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti