Demoninen kidutusväline ei ehkä olekaan demoninen kidutusväline by Sonja

Julkisessa keskustelussa on aiheesta riippumatta paljon outouksia. Yksi niistä on tekopyhä mahdottomuus sanoa rehellisesti ja kaunistelematta miten asiat ovat ja miten ne voisi korjata.

Esimerkiksi: Työttömissä on sairaita tai muuten mahdottomassa tilanteessa olevia ihmisiä. Mutta mukaan mahtuu myös henkilöitä, joita ei yksinkertaisesti työnteko kiinnosta (ellei se sitten ole juuri sitä omaa identiteettiä henkivää marginaalialan koulutusta vastaavaa unelmaduunia).

Osa huonosti käyttäytyvistä koululaisista on vain ymmällään, osa kärsii mielenterveydellisistä erityispiirteistä ja jotkut traumatisoituivat kelvottomissa kasvuolosuhteissaan. Mutta osa on kerta kaikkiaan kurittomia kakaroita, joille pitäisi vain asettaa rajat ja pitää niistä kiinni.

Jotkut kuolainta väistävät tai siihen reagoimattomat hevoset ovat paikasta tai toisesta kipeitä ja osa huonon koulutuksen takia hämillään. Mutta sitten on niitä, jotka yksinkertaisesti turruttavat tuntoaistinsa kun menojalka alkaa vipattaa eivätkä koe paineen väistämistä lainkaan niin houkuttelevaksi kuin häntä pystyssä täyttä kyytiä viipottamisen.

Kuvan hevonen BWT Lovestory saattaa jonkin verran liittyä tapaukseen.
Kuva: Arto Julkunen

Kuten ihmisen myös hevosen tuntoaistimukset ovat monen mutkan takana ja hyvin yksilöllisiä. Siksi on mahdotonta vetää tarkkaa ja yksiselitteistä rajaa siihen, missä loppuu koulutukseen ja kommunikaatioon käytettävä ”epämiellyttävä paine” ja ”tarpeeton kivun aiheuttaminen” alkaa.

Voisi kuvitella, että hevosen kanssa eniten työskentelevä ja hyvin tunteva henkilö tällaisen rajan pystyisi parhaiten määrittelemään. Koska kukaan, ei kukaan, ole niin hullu että käyttäisi kovia kuolaimia vain siksi että voisi aiheuttaa hevoselleen mahdollisimman paljon kipua. Siis sille samalle hevoselle, jolle on uhrannut kaiken vapaa-aikansa ja jokaisen liikenevän euronsa. Haloo.

Sitä paitsi kuolain on niin kova kuin käsi joka sitä käyttää, sanotaan. Mutta esimerkiksi ravikilpailuissa säännöt ja tiukat varustemääräykset ovat samat satakiloiselle miesohjastajakonkarille kuin puolta kevyemmälle harrastelijatyttöselle. Aivan varmasti hevonen havaitsee silti näiden ohjastajien välillä ison eron (ohjasotteissa ja suuhun kohdistuvassa paineessa, yleisö huolehtii sitten muusta osoittelusta).

Mietinkin mikä on raviurheilun saralla se realistinen tavoite johon kuolainkauhistelijat pyrkivät. Hevoset sinkoilevat kylmillä lihaksilla jo hyvissä ajoin ennen starttia itsensä väsyksiin pitkin ravirata-aluetta, kaikki ohjastajat ovat itsesuojeluvaistonsa kadottaneita bodarimiehiä ja ainoa sallittu kuolain on suora kuminen (paitsi ei sekään, koska se voi kuivuessaan nipistää ikävästi hevosta suupielestä ja olla moneen suuhun liian paksu)?

Ohjastaja Pertti Puikkosen suosiolle lainakuskimarkkinoilla pedataan
räjähdysmäistä nousua. Kärryjen edessä on Toto65-voittaja Rokin Maxi.
Kuva: Arto Julkunen

Vai pistetäänkö suosiolla poistoon puolet ravihevospopulaatiosta (miksei minkä tahansa hevosurheilulajin kilpahevospopulaatiosta), koska niiden kanssa hommasta lähtee se viimeinenkin järki ja turvallisuuden rippeet mikäli ajelut on suoritettava pikkusormella ja riimulla?

Kaikki lähtee tietysti jalostuksesta. Harmi vain, että merkittävimmissä ravimaissa ollaan aika lailla eri sfääreissä tässä eläinsuojelutredissä. Voi tulla hevostaloudellisia lieveilmiöitä, mikäli Suomessa syntynyt varsa ei saa ravikilpailuoikeutta ellei molemmilla vanhemmilla ole hyväksyttyjä startteja pelkällä Nova-kuolaimella ajettuna.

Kieltäminen on helppoa, ja varmaan siksi vuosittain raviurheilijan varusteoppaasta lähteekin poistoon hyväksyttyjen listalta kuolain ellei toinenkin.

Seuraavana tulilinjalla lienee ravikuolain crescendo. Kilpailueläinlääkärit taivastelevat kuinka tuntuu että usein nirhaumat hevosen suussa ovat juuri tätä kuolainta käyttäneillä kilpureilla, että kyllä kieltoon joutaisi tämäkin kidutusväline.

Crescendo, tuo sielunvihollisen oikea käsi.
Kaikenlainen vipuvarsivaikutus on ravikuolaimissa
kielletty, joten ohjastajan ainoa jarrutustapa on aiheuttaa
painetta hevosen suun eri osiin (eli ei niskaan).
Kuva: Suomen Hippos ry

Koska kyse ei voi tietenkään olla siitä, että kaikista kovasuisimmat tapaukset saavat suuhunsa kovimman tätä nykyä sallitun kuolaimen, mutta kun sekään ei soita hevosella mitään kelloja, kilpailun tiimellyksessä ohjastaja joutuu turvallisuussyistä joskus poikkeamaan kauniiden ja ruusuntuoksuisten, lähes huomaamattomien puolipidätteiden polulta.

Moralisointi ja taivastelu sujuu keneltä tahansa. Asiantuntijuutta ja ammattitaitoa tarvittaisiin kehittämiseen, auttamiseen ja neuvontaan. Kun kaikki eläinlääkäreiden ja hevosalan arjesta irtaantuneiden eläinystävien suosittelemat vehkeet on kokeiltu eikä tutkitusti (fyysisesti) terve hevonen edelleenkään pysähdy tai edes hidasta muuta kuin U-kirjaimen muotoisella mutkalla seinään, niin mitä sitten?

Paljon vaikeampi kysymys kuin ”mitä kiellettäisi seuraavaksi”, vai mitä.