Julkisessa
keskustelussa on aiheesta riippumatta paljon outouksia. Yksi niistä on
tekopyhä mahdottomuus sanoa rehellisesti ja kaunistelematta miten
asiat ovat ja miten ne voisi korjata.
Esimerkiksi:
Työttömissä on sairaita tai muuten mahdottomassa tilanteessa olevia ihmisiä.
Mutta mukaan mahtuu myös henkilöitä, joita ei yksinkertaisesti työnteko
kiinnosta (ellei se sitten ole juuri sitä omaa identiteettiä henkivää
marginaalialan koulutusta vastaavaa unelmaduunia).
Osa huonosti
käyttäytyvistä koululaisista on vain ymmällään, osa kärsii
mielenterveydellisistä erityispiirteistä ja jotkut traumatisoituivat
kelvottomissa kasvuolosuhteissaan. Mutta osa on kerta kaikkiaan kurittomia
kakaroita, joille pitäisi vain asettaa rajat ja pitää niistä kiinni.
Jotkut kuolainta
väistävät tai siihen reagoimattomat hevoset ovat paikasta tai toisesta kipeitä
ja osa huonon koulutuksen takia hämillään. Mutta sitten on niitä, jotka
yksinkertaisesti turruttavat tuntoaistinsa kun menojalka alkaa vipattaa eivätkä
koe paineen väistämistä lainkaan niin houkuttelevaksi kuin häntä pystyssä
täyttä kyytiä viipottamisen.
Kuvan hevonen BWT Lovestory saattaa jonkin verran liittyä tapaukseen. Kuva: Arto Julkunen |
Kuten ihmisen
myös hevosen tuntoaistimukset ovat monen mutkan takana ja hyvin yksilöllisiä.
Siksi on mahdotonta vetää tarkkaa ja yksiselitteistä rajaa siihen, missä loppuu
koulutukseen ja kommunikaatioon käytettävä ”epämiellyttävä paine” ja ”tarpeeton
kivun aiheuttaminen” alkaa.
Voisi kuvitella,
että hevosen kanssa eniten työskentelevä ja hyvin tunteva henkilö tällaisen rajan pystyisi
parhaiten määrittelemään. Koska kukaan, ei kukaan, ole niin hullu että
käyttäisi kovia kuolaimia vain siksi että voisi aiheuttaa hevoselleen
mahdollisimman paljon kipua. Siis sille samalle hevoselle, jolle on uhrannut
kaiken vapaa-aikansa ja jokaisen liikenevän euronsa. Haloo.
Sitä paitsi
kuolain on niin kova kuin käsi joka sitä käyttää, sanotaan. Mutta esimerkiksi
ravikilpailuissa säännöt ja tiukat varustemääräykset ovat samat satakiloiselle
miesohjastajakonkarille kuin puolta kevyemmälle harrastelijatyttöselle. Aivan
varmasti hevonen havaitsee silti näiden ohjastajien välillä ison eron
(ohjasotteissa ja suuhun kohdistuvassa paineessa, yleisö huolehtii sitten
muusta osoittelusta).
Mietinkin mikä on
raviurheilun saralla se realistinen tavoite johon kuolainkauhistelijat
pyrkivät. Hevoset sinkoilevat kylmillä lihaksilla jo hyvissä ajoin ennen starttia itsensä väsyksiin pitkin
ravirata-aluetta, kaikki ohjastajat ovat itsesuojeluvaistonsa kadottaneita bodarimiehiä
ja ainoa sallittu kuolain on suora kuminen (paitsi ei sekään, koska se voi
kuivuessaan nipistää ikävästi hevosta suupielestä ja olla moneen suuhun liian
paksu)?
Ohjastaja Pertti Puikkosen suosiolle lainakuskimarkkinoilla pedataan räjähdysmäistä nousua. Kärryjen edessä on Toto65-voittaja Rokin Maxi. Kuva: Arto Julkunen |
Vai pistetäänkö
suosiolla poistoon puolet ravihevospopulaatiosta (miksei minkä tahansa hevosurheilulajin
kilpahevospopulaatiosta), koska niiden kanssa hommasta lähtee se viimeinenkin
järki ja turvallisuuden rippeet mikäli ajelut on suoritettava pikkusormella ja
riimulla?
Kaikki lähtee
tietysti jalostuksesta. Harmi vain, että merkittävimmissä ravimaissa ollaan
aika lailla eri sfääreissä tässä eläinsuojelutredissä. Voi tulla hevostaloudellisia
lieveilmiöitä, mikäli Suomessa syntynyt varsa ei saa ravikilpailuoikeutta ellei
molemmilla vanhemmilla ole hyväksyttyjä startteja pelkällä Nova-kuolaimella
ajettuna.
Kieltäminen on
helppoa, ja varmaan siksi vuosittain raviurheilijan varusteoppaasta lähteekin
poistoon hyväksyttyjen listalta kuolain ellei toinenkin.
Seuraavana
tulilinjalla lienee ravikuolain crescendo. Kilpailueläinlääkärit taivastelevat
kuinka tuntuu että usein nirhaumat hevosen suussa ovat juuri tätä kuolainta
käyttäneillä kilpureilla, että kyllä kieltoon joutaisi tämäkin kidutusväline.
Koska kyse ei voi
tietenkään olla siitä, että kaikista kovasuisimmat tapaukset saavat suuhunsa kovimman tätä nykyä sallitun kuolaimen, mutta kun sekään ei soita
hevosella mitään kelloja, kilpailun tiimellyksessä ohjastaja joutuu
turvallisuussyistä joskus poikkeamaan kauniiden ja ruusuntuoksuisten, lähes
huomaamattomien puolipidätteiden polulta.
Moralisointi ja
taivastelu sujuu keneltä tahansa. Asiantuntijuutta ja ammattitaitoa
tarvittaisiin kehittämiseen, auttamiseen ja neuvontaan. Kun kaikki
eläinlääkäreiden ja hevosalan arjesta irtaantuneiden eläinystävien
suosittelemat vehkeet on kokeiltu eikä tutkitusti (fyysisesti) terve hevonen
edelleenkään pysähdy tai edes hidasta muuta kuin U-kirjaimen muotoisella
mutkalla seinään, niin mitä sitten?
Paljon vaikeampi kysymys
kuin ”mitä kiellettäisi seuraavaksi”, vai mitä.