Ratsu, ravuri ja muutama myytti by Sonja Julkunen

Omalla ravihevosellani on ratsastettu tai ennemminkin ratsasteltu aina, mutta viime aikoina hommaan on tullut uutta puhtia minua ratsastustaitoisemman kaverini innostuttua jumppailemaan säännöllisesti BWT Lovestoryn kanssa.

Matkan varrella olemme koko kolmikko oppineet paljon uutta toinen toisiltamme. Yksi oppimisen osa-alue olisi ehdotonta Myytinmurtajat-kamaa.

Hevosaiheisen TV-ohjelmakonseptin rahoitusta ja vakuutusmahdollisuuksia odotellessa ajattelin avata muutaman Totta vai tarua -pähkinän tekstimuodossa ilman vaaraa ihmis- tai eläinvahingoista. Aiheena on hevosmaailman kestohitti ratsut vastaan ravurit.

Väite: Jos ohjista vetää, ravuri kiihdyttää vauhtia. Ne on opetettu tähän kisoja varten.

Väärin ja väärin. Tähän tekisi ensin mieli heittää pari vastakysymystä ihan puhtaasta uteliaisuudesta: miten sama taru kertoo että ravureita sitten jarrutetaan? Entä mitä hyötyä tällaisesta opetetusta taidosta voisi olla? ☺

Tässä myytissä on sikäli totuuden siemen, eli moni ravihevonen näyttäytyy kilpa-areenalla melko napakat ohjakset kuolaimissaan kiinni. Lähtökohtaisesti ohjien tehtävä on kuitenkin hyvin samankaltainen niin ajossa kuin ratsastuksessakin: niillä jarrutetaan ja annetaan tukea hevoselle. Ravikilpailun loppusuoralla vauhdin ollessa huipussaan ohjakset saattavat lepattaa laineilla ilman vetämisen häivääkään.

Esimerkiksi ravihevosta ratsastaessa yllä kuvattu tunne vauhdin loputtomasta kiihtymisestä voi kylläkin ilmaantua hyvin helposti, sillä hevosilla voi olla menohaluja liian kanssa. Kyseessä on pohjimmiltaan sama logiikka kuin ratsujen kanssa: mikäli hevonen ei vastaa pidättämiseen syystä tai toisesta, ei auta jäädä staattisesti vain vetämään ja roikkumaan ja turruttamaan hevosta apuihin entisestään.

Jarrujen kadotessa on syytä kokeilla rajumpaa puolipidätettä, liikuttaa kuolainta, ohjata ympyrälle, suunnata seinää päin, kyllä te tiedätte. Ohjastuntuma puolestaan on tavoiteltavaa molemmissa lajeissa, mutta ravihevonen voi menohaluissaan joskus vaatia napakamman ohjastuntuman – jos toki sama pätee kaikkiin kilpahevosiin, esteillä etenkin.

Ohjat tiukalla, koska näin kilpailun alla halutaan mennä hiljaa. Tai kuski haluaa, hevonen ei...

Väite: Ravureilla ei voi/kannata/pidä/saa ratsastaa.

Väärin. Ratsastus on älyhyvää jumppaa lihaksistolle, kehitystä koordinaatiolle, virkistystä mielelle, you name it. Mikäli ravihevonen on terve ja peruskuntoinen, en keksi mitä hallaa sopivalla satulalla suoritettu taidoiltaan mukiinmenevä ratsastus voisi tehdä.

Käytännössä tähän aikuisten hevosten täydellistä hipovaan treenimuotoon voi kuitenkin tulla monta mutkaa matkalla menestykseen, etenkin ammattimaisessa toiminnassa.

Kuten: Mistä sopiva satula ja taitava ratsuttaja sekä sen jälkeen ratsastaja? Niin ja hyväpohjainen ratsastuskenttä? Miten ratsastustreenit ja niiden intensiivisyys sovitetaan lajivalmennukseen eli hiitteihin ja ravikilpailuihin?

Millä ajalla näitä asioita edes ajatellaan saati toteutetaan? Niin ja mikä tärkeintä kuka haluaa tämän kaiken uudistusmielisen treenauskokeilun aiheuttaman kustannuksen maksaa? Vastaus lienee ei kukaan.

Niinpä usein tehdään vain kärrytreenejä tai haetaan vaihtelua ja liikunnan variaatioita muualta, kuten kävelykoneesta, perähevosena pitämisestä, uittamisesta ja pihatossa asumisesta. Monellakin ravurilla on kyllä ollut satula selässään, mutta sitä ei välttämättä edes kutsuta ratsastamiseksi vaan selästä kävelyttämiseksi.

Kuikukaula ja silakkarunko sen paljastavat: ravuri on matkalla poikkitieteellisiin treeneihin.

Väite: Ravihevosta ei saa laukkuuttaa, koska sen työ on mennä pelkkää ravia.

Väärin. Ravuri oppi kolmannen askellajinsa jo varsana, kun se pienenä ja pörröisenä söpöliininä emänsä vierellä viipotti menemään.

Hevonen ei raveissa yleensä laukkaa siksi että se luulisi laukan olevan ohjastajan toiveissa. Laukan syy on ennemmin yli-innokkuudessa, masentumisessa, fyysisessä kolotuksessa, säikähdyksessä tai muussa häiriössä. Vauhdikas ravi on sen verran kovaa kuntoa ja koordinaatiota vaativaa puuhaa, että hevosesta ja sen geeneistä riippuen stiplu voi tulla vähästäkin.

Niin kauan kuin laukkaamiseen (kärryiltä, selästä tai vaikka liinassa juoksuttaen) on kuitenkin omanlaisensa tilanne, paikka ja ennen kaikkea käsky, ravurinsa laukkoihin kannattaa etsiä syytä muualta.

Päin vastoin laukkaaminen on monelle hevoselle paitsi mielen virkistystä myös selän ja koko kropan vetreytystä sekä hyvää keuhkojen puhdistautumista. Niinpä ei-toivotut laukat kilpailutilanteessa voivatkin vähentyä kotona tehtyjen laukkatreenien ansiosta. Paradoksaalista eikö?

Loppusuoran loppupuolella ei ohjista vedetä. BWT Lovestoryn kilpakumppanilla ei tosin ole (ober)sekkiä joka tukisi päätä sopivaan juoksuasentoon, joten kuski pitää ohjastuntuman koko kilpailun ajan.

Väite: Ravurit ja ratsut ovat samanlaisia, yksilöllisiä eroja lukuun ottamatta. Hevosia ne kaikki ovat.

Totta ja tarua. Tämä on kylläkin vähän feikkiväite, koska en ole tällaista juuri tähän hätään keneltäkään kuullut. MUTTA kypsään kolmeakymmentä (?!?!?!?!!) kolkuttelevaan ikääni mennessä olen havainnut, että oli ajatus mikä tahansa niin luultavasti joku tässä maailmassa on sellaista ainakin joskus miettinyt (hyvässä ja pahassa).

Joten hyväksyn itse oman kompakommenttini mukaan. Hevosroduilla on tietenkin omat piirteensä jotka tulee ottaa huomioon. Ravurin kanssa on turha hakata päätä seinään täydellisen peräänannon kanssa – sen kaulanikamat ovat yksinkertaisesti niin ahtaat, että liike on pyhä mahdottomuus.

Laukka taas on jalostumisen näkökulmasta ravurille kuin häntäluu ihmiselle – kaikilla se on mutta eipä sillä mitään tee, siis ainakaan kouluratsastuksessa. Häntäluu korkeintaan kipeytyy ja ravurin laukka nyt vaan on niin nolla pistettä.

Sen sijaan samankaltaisuuksia on tosi paljon, ja niitä ovat perusasiat hevosen fysiikassa, valmentamisessa ja ennen muuta psyykessä: oppimista tapahtuu koko ajan, ja sen rajana on vain taivas. (Ja ihmisen kekseliäisyys. Ja hermot ja viitseliäisyys ja aika. Mutta siis lähinnä taivas.)