Pohjustus
Kerrottakoon, että olen tehnyt ratsuttajan töitä pari vuotta Espanjassa 90-luvun alussa, tuonut sieltä itselleni hevosen joitakin vuosia sitten ja matkustellut turistina muutaman kerran Portugalissakin. Ohut siivu etelän hevoskulttuuria siis omaksuttu vuosikymmenten varrella. Lisäksi valmentajani Miguel da Fonseca - kaksinkertainen Working Equitatioinin maailmanmestari muuten - on tuttu mies ja etsi vuosi sitten Ratsureima Ranchille aivan mahtavan arabiori Boriksen. Borishan tuli nk. postimyyntihevosena eli annoin speksit, katsoin videon, tilattiin ostotarkastus, maksoin, Bobo odotteli pahimmat talvikuukaudet Portugalissa ja saapui Suomeen maaliskuussa 2017. Täys kymppi ja vielä plussa päälle, enkä siis edes käynyt koeajolla.
Loppusyksystä 2017 annoin Miguelille tehtäväksi etsiä uusi hevonen. Vaatimukset olivat vielä pykälää kovemmat kuin Borista etsittäessä. Juuri ennen joulua tuli sitten viesti, että nyt on kaikki vaatimukset täyttävä hevonen tullut myyntiin, niin namu, että kannattaa olla nopea jos tämän aikoo saada. Miguel on sinänsä poikkeuksellinen hevoskauppias, että hän ei suurentele asioita vaan sanoo just niinku on ja lisäksi Miguelilla on mieletön silmä yhyttää juuri oikea match!
Tällä kertaa halusin mennä hevosen ennen lopullista ostopäätöstä testaamaan ja koska itse tallinpitäjänä matkoille lähtemiseen vaaditaan isot järjestelyt, niin tiesin pystyväni vain yhteen reissuun. Niinpä halusin tietää, että hevonen on kunnossa ja se röntgattiin huolella paikallisen hyvän eläinlääkärin toimesta ja vielä varmuudeksi kiepautin kuvat Vermossa
Estolan silmäin alla. Kaikki kunnossa ja matkaa järkkäämään! Juuri ennen lähtöä sain kuulla, että minulle on toinenkin varteenotettava koeratsastettava odottamassa.
Ja tammikuun 3. lensin Lissaboniin - kovassa kuumeessa ja nuhassa - sääennusteiden luvattua koko neljän päivän ajaksi sadetta ja noin 10 asteen lämpöjä. Ei siis mikään aurinkoloma edessä. Luulin olevani hajulla, miten homma menee perillä. No hajuaisti petti ja matkasta sukeutui huima pyörimiseni kaikkien aikojen runsaudensarvessa.
Tästä alkaa elokuvani nimeltään 'Katsotaan yksi hevonen'
Päivä no 1
Saavuttuani Lissabonin lentokentälle puolen päivän aikaan, oli Miguel siellä vastassa ja kertoi meidän ajavan ihan ensiksi syömään merenrantaan. Portugalilaiset syövät aina pitkän kaavan mukaan ja mieluiten isommalla porukalla, ihan siis arkilounaatkin. Lounaalla Miguel kertoi, että menemme kokeilemaan sitä toista hevosta, joka putkahti kuvioihin viime minuuteilla. Tovin lounaan jälkeen merta ihailtuani jatkoimme matkaa ja Miguel sanoi, että käymme 'ohimennen' katsomassa yhtä hevosta aivan matkamme varrella.
Ajettuamme vajaan tunnin saavuimme sementtielementtitehtaan pihalle, josta hurruuttelimme valtavaa betonipalkkia siirtävän nosturin välistä pienelle mutaiselle tielle (sääennusteet pitivät paikkansa ja vettä tuli reippaasti), jonka päässä oli korkea teräsaita kiertämässä tallia alueineen. Portille vastaan tuli - luulisin - tallimestari ja kaksi norsun kokoista koiraa ja toisen lehmän kokoinen pentu. Hädintuskin portista sisään päästyäni tuo jättiläispentu leikkisästi loiskahti Portugalin keltaisesta mutalätäköstä etutassut olkapäilleni ja ryhtyi onnellisena järsimään kaulahuivini hapsuja. Se siitä tyylikkäästä matka-asustani. Tykkään matkustaa mahdollisimman kevyin matkatavaroin, joten laukussa oli vaihtariksi vain ratsastushousut ja pari puseroa. Noh, samalla kun yritin kiihkeästi päästä kärryille, että mikä se yksi hevonen niistä kymmenestä oli (jokaisen kohdalla kolme ukkoa pajatti ainakin viisiminuuttia, konin hännän alle katsottiin ja häntää vispattiin ja ainakin kolmea vähän pikaisesti siinä karsinassa piffautettiin ja sitten yksi otettiin liinan päähän...lienee se jota tultiin katsomaan), niin yritin vaivihkaa löytää juoksevaa vettä, jolla lääppiä pahimmat kurat takista, kaulahuivista, farkuista ja takin alla olleesta neuleesta.
Matka jatkui ja Miguel kysyi haluaisinko käydä ortijotainxxx? En tiennyt mikä paikka sen on, mutta arvasin kysymyksen asettelusta, että juu aivan varmasti haluan. Voi pojat. Paikka oli maailmankuulu siittola jossa kasvatetaan NE mustat lusitanot, joiden hintalapussa on useamman tonnin 'värilisä' eli saavuimme upeiden
Ortigao Costa -hevosten syntytilalle.....ja mikäpä jättiläinen ensimmäisenä siinä vesikarsinassa seisoikaan - ori, jonka emä tilan siitostammoja ja isä Totilas. Melkein läähätin kieli ulkona innoissani.
Oli pakko mennä käkistelemään liikutustani vähän sivummalle mukamas kuvaamaan. Täytyy sanoa, että olin kyllä vaikuttunut koko paikasta ja sen upeista hevosista!
Matka jatkui kokeilemaan 'ihan lähelle' sitä ensimmäistä ratsastettavaani. Aika pitkään jo pimenneessä illassa ajeltuamme, saavuimme omakotitaloalueen eräästä portista sisään...näytti kuin olisimme saapuneet jonnekin puutyöfirman työhalliin, mutta sen takaa löytyikin talli ja tietenkin myös maneesi, jota ulospäin ei sellaiseksi olisi tajunnut (tulin huomaamaan, että jokaikisellä käymällämme tallilla oli maneesi - joskus pikkiriikkinen ja joskus upea täysimittainen kaikin lisähiluvitkuttimin). Koeratsastettava kuntoon ja maneesiin...mutta polle ei ollut 'sykähdyttävä' ja aika lyhyen ratsimisen jälkeen tiesin, ettei tämä heppa ole se oikea. Kantiltani varsin hyvä juttu, ettei kokeiltavia oltu varattu enempää kuin kaksi, koska olen sillälailla tosi kummallinen ammattilainen, että mulle tulee aina paha mieli jos en osta heppaa, joka on herttainen ja kiva...kun musta tuntuu, että se heppa pahoittaa mielensä kun ei nyt kelvannut kun parhaansa iltamyöhään yritti. Joo-o myönnän olevani aika outo täti.
Sitten lähdettiin kohti Miguelin kotikaupunkia, jossa hän pitää myös talliaan.
Batalhan luostarin mukaan nimensä saanut viehättävä keskisuuri tai -pieni kaupunki noin tunnin matkan päässä Lissabonista (no joo tuntui, että oltiin ajettu tuhat kilsaa kun oltiin noin yhdeltätoista illalla perillä) ja siitä sitten erittäin tunnelmalliseen ravintolaan vetämään pitkän kaavan mukaan pikku yöpalaa - tämä olikin ainut kerta kun olin koko matkan aikana syömässä kaksistaan Miguelin kanssa. Nukkumaankin pääsin oikein mukavaan, siistiin, lämpimään ja edulliseen pikkuhotelliin, jota Miguel asiakkailleen paljon käyttää. Pikkasen nyrkkipyykkäsin koiran mutaamaa vaatekertaani, imaisin flunssalääkkeet sisuksiini ja painoin pään pehmeään tyynyyn...korvatulpat korvissani....krooooohhhhpyyyyyffff. Hätkähdys hereille kun muistin, että huomenna pääsen kokeilemaan sitten sitä pääkohdetta....kroohpyyyffff.
Päivä no 2
Miguelin noukittua minut hotelliltani luulin meidän lähtevän suorilta kohti pohjoista ja Portoa, jossa odotti treffit herra C:n kanssa, mutta vaihdoimmekin ajopeliä yhteistyökumppanin jättiläismersuun ja niin alkoi ennalta-arvaamattoman tapahtumarikas päiväni hevoskauppiaiden matkassa. Tässä vaiheessa muistin myös sen, että jokainen portugalilainen kuvittelee olevansa ralli- tai formulakuski - oli alla rekka tai perässä hevostraileri - ja hurjaa ajamista säestää pariin puhelimeen yhtä aikaa kailottaminen. Kun edessä istui sitten kaksi hevoskauppiasta ja kummallakin kaksi puhelinta auki samaan aikaan, niin radiota ei tarvinnut avata koko matkan aikana. Satoi kaatamalla ja omasta vinkkelistäni takapenkiltä näytti siltä, että ei näyttänyt miltään eli sumukin oli kohtuu sakea. Melkein vyötin itseni kaikkiin takapenkillä olleisiin kolmiin turvavöihin.
Kaahattuamme jokusen tunnin saavuimme kenkätehtaan pihaan. Autosta ulos ja portaita ylös ja muutaman herran kättelyä (tapasin muuten koko matkan aikana vain muutaman naisen) ja huoneeseen, joka oli täynnä sivutuotteena tehtäviä hevosten suojia. Minun annettiin ymmärtää, että voin ostaa suojia ja vapaasti valkkaamaan - noh minätyttöhän sitten nopeana shoppailijana muovikassillisen siitä silpasin, muovikassin nappasi nuorimies, hörpättiin kaffet, taas mentiin ja yritin vauhdissa kysellä minne maksan suojat, hypättiin nuoren miehen autoon kaikki, luulin pääseväni vihdoin odottamilleni treffeille...mutta ei ku haettiin vielä yks ukko mukaan ja lounaalle PITKÄN KAAVAN MUKAAN Lounaspaikan tarjoilija oli koko reissun ainut 'etelämaalaisittain' flirttaileva tyyppi. Portugalilaiset miehet ovat yleisesti ottaen erittäin kohteliaita ja korrekteja, mutta naiset kauniisti huomioivia ja joka paikassa senoran vegetarismi huomioitiin eleettömästi, vaikka äijät veti rasvaa valuvia lihaklönttejä melkein joka aterialla. Pikkaisen siinä jo varsinaisesta jättilounaasta kieltäytyvää senoraa kiusattiinkin, että taitaa vähän treffit jännittää. Ja mitäpä sitä muuta jännitykseen ku konjamiinitujaus - olihan kello jo kaksi ip.
Loppuihan se lounaskin vihdoin ja pakkauduttiin autoihin ja kohta tultiin taas korkeasti aidatun tallialueen portille, portista sisälle ja siellä hän oli - herra C - 11-vuotiaaksi kääntynyt lusitano-ori, jo videoilta Repen näköiseksi havaitsemani, erittäin herttainen ja korrektisti käyttäytyvä herrasmies, jonka silmät lupsahtivat välittömästi puolitankoon alettuani rapsuttamaan häntä sään kohdalta.
Sitten Miguel kurkisti mahan alle ja totesi, että jaa tämähän onkin ruuna. Se ei ollut ollenkaan huono uutinen kun hevonen tulossa asiakaskäyttöön ja tallissani jo yksi mahtimacho on ja se riittää.
Suojakassistani huolehtinut nuori mies paljastui tallin omistajaksi ja myös henkilöksi, joka kilpaillut herra C:llä hyvin tuloksin Working Equitationia ja esiintynyt myös sillä näytöksissä. Hän myös esitti hevosen ensin maastakäsin ja sitten ratsain. Tietenkin kaikki piffit ja piruetit, joten heppaherra oli jo hieman puhtinsa menettänyt meikäläisen kavutessa selkään, mutta erittäin nöyrästi hän teki kaiken mitä pyysin ja tällä kerralla tuli kyllä fiilis siellä selässä, että onpahan muuten hyvät treffit ja tän herran kanssa haluan pysyvämmän suhteen!
Miguel kysyi, että joo vai ei ja minä vastasin, että joo. Sitten soitettiin eläinlääkärille, joka oli käynyt ennakkoon röntgaamassa jalat ja pyydettiin häntä vielä saman päivän aikana tekemään tallille ostotarkastus. Kysyin, että mitäs tässä välissä tehdään. Turha kysymys. Lähdettiin katsomaan lähistölle 'paria hevosta'. Taas ajettiin yks rallietappi serpentiiniteitä ja tultiin vuoren rinteellä sijaitsevalle nätille tilalle, jossa oli taas tyypillisesti tallista suoraan pieneen maneesiin ja näytille tuotiin vähintäänkin eloisa 4v ori. Kyllä oli ratsuttajalla kypärä päässä. Ei tippunut, mutta aika lähellä oli.
No sitten takaisin C:n tallille ja laskeutui pimeys ja edelleenkin satoi rapsakasti. Eläinlääkäriveljekset (toinen niin komea, että oli vähän keskittymisvaikeuksia ja melkein unohdin jo herra C:nkin) jotka alkoivat pitkän ja huolellisen ostotarkastuksen, jossa perusteellisesti selvittivät minulle mitä pikku fiksattavaa oli hampaissa jne - samaan aikaan Miguel ja nuorimies piffauttelivat suunnilleen kaikki muut tallin hevoset ja eikö mitä niin pitihän sitä esitellä eläinlääkäreille myös miten herra C piffaa. Jepjep - enpähän kyllä ole semmoista nähnyt ennen ostotarkastuksessa tehtävänkään. Koska C sai puhtaat paperit ja kaupasta lyötiin kättä päälle, niin uskalsin jo kutsua hevosta ääneen oikealla nimellään (taikauskoa) eli
Catita ja Callehan siitä Suomeen päästyään tulee.
Hypättiin taas autoon ja sanottiin meidän menevän tehtaalle. Tajusin kuitenkin, ettei siihen tallin lähelle olevalle kenkätehtaalle vaan jonneki hevonkuuseen aivan järkkyä serpentiinitietä vielä järkympää formulavauhtia...aloin vihertämään naamasta ja sen tajuttuaan nämä aiemmat vanhemmat rallikuskit alkoivat motkottaa nuorelle kuskillemme, että senora ei kestä näin kovaa vauhtia ja selittivät taas minulle, että nuoret ajaa vielä niin lujaa. Jos en olis pidätellyt lounaskonjamiinejä niin tiukasti hampaitteni takana, niin olisin kyllä saattanut huomauttaa herrojen omankin ajotyylin olevan melko rallya. Vaan sittenpä saavuttiinkin siinä noin yhdeksän aikaan illalla (portugalilaiset paiskivat todellakin pitkää päivää pitkien lounaidensa vastineeksi) kenkäfriikin taivaaseen
Celeriksen tehtaalle. Jestas mitä ratsisaappaita. Toinen rakastuminen päivän aikana (siis hevoseen en eläinlääkäriin, terveisiä puolisolle Suomeen). Senoraa hössötettiin 'mittaushuoneeseen', jossa mittamestari sitten todellakin mittasi senoran jalat. Sitten minulle kirjoitettiin asiakaskortti eli olen nyt 'numeroitu' ja voin tilata haluamani saappaat koska vain ilmoittamalla oman numeroni, joka pitää sisällään kaikki kriittiset mittani...polvesta alaspäin.
Päästyämme tehtaalta ja ajettuamme - onneksi huomattavasti hiljempaa - serpentiinit takaisin, luulin pääseväni hotelliin (tässä vaiheessa suunnitelma oli vielä jäädä yöksi Portoon), mutta ei kun sitten mentiin tietenkin SYÖMÄÄN PITKÄN KAAVAN MUKAAN ja seurueeseen liittyi taas joku uusi mies (En pysynyt koko matkan aikana kärryillä, että mistä ja miksi näitä ukkoja putkahteli aina kun ryhdyttiin syömään, mutta opin kyllä sen, että aina mieluusti paljon porukkaa, paljon hyvää ruokaa - viiniä unohtamatta...ja ne jälkiruuat uuumama).
Syötyämme luulin ihan oikeasti, että nyt menemme yöpaikkaan, mutta ei menty ei. Takaisin Catitan tallille ja Migu meni vielä koeratsimaan jonkun hevosen, jonka piffi ilmeisesti oli ollut tarpeeksi laadukas niistä kaikista päivällä piffautetuista. Vettä tuli ku aisaa ja jäin autoon torkkumaan. Minulle jätettiin kohteliaasti radio soimaan. Jossain vaiheessa sekä radio että minä sammuimme. Palattuaan autolle Migu kysyi, että haluaisinko sittenkin takaisin Batalhaan vai jäikö jotain vielä kokeilematta Catitan kanssa. Päätimme palata Batalhaan. Kenkätehtaalla auton vaihto ja nuori mies tuikkasi suojapussin käteeni ja toivotti hyvää loppumatkaa. Sain siis suojat lahjaksi.
Olimme Batalhassa klo 2 yöllä, eikä edellisen yön hotelliin enää mahtunut, joten huone löytyi melkeinpä ylellisestä kylpylähotellista, jossa kaaduin melkeinpä sijoiltani upeaan sänkyyn. Flunssa ja pitkä päivä yhdessä, niin ei tarvinu ennen aamua silmiä raotella.
Päivä no 3
Long day yesterday, tuumasi Miguel minut noutaessaan hotellilta ja astellessamme autolle ajattelin mielessäni, että ehkä tänään sitten vähän lyhyempi. Auton perässä oli hevostraileri ja autossa odotti nuori ja sievä heppatyttö, joka lienee ottanut aamukylvyn parfyymipullossa. Köh köh. Kysyin, että ollaanko viemässä vai hakemassa hevosta. Vastaus tuli trailerista kun kuulin heppasen tömistelevän.
Ja sitten lähdettiin. Ajettiin noin tunti. Pysähdyttiin ja kyytiin hyppäsi mies. Satoi ja ajettiin serpentiinitietä aika haipakkata. Kävi mielessä, että Portugalista Suomeen tulevat hevoset ovat varmasti ihmeissään monestakin asiasta, eikä vähiten täällä heppatätien tarjoamasta 'pumpulikyydistä' kaikki jalat mahaan asti pehmustetuissa kuljetussuojissaan, jonka ihmeen myös ensimmäistä kertaa täällä kokevat. Pysähdyttiin pikkaraiseen kylään LOUNAALLE PITKÄN KAAVAN MUKAAN, Miguel esitteli kyytiin hypänneen miehen hyväksi kaverikseen Brunoksi, 'joka on aina iloinen ja onnellinen ja rakastaa hyvää ruokaa'. Jatkettiin ajamista...ehkä tunti, pysähdyttiin...kipitettiin sateessa kadun vartta ja ovesta sisään seuraavaan tyylikkään pukeutujan taivaaseen eli kaikkien huippujen suosimalle räätälille, jossa tädistä mitattiin tällä kertaa kriittiset mitat polvesta ylöspäin. Tilausta sisään ja muutaman viikon päästä pitäisi olla valmiina ihana takki ja kaksi ratsastushametta.
Koska Maestrolla kesti pitempään paidan tilaus, niin senoraa hieman juotettiin liköörillä.
Matkaa jatkaessamme Miguel kysyi haluaisinko tavata Pedro muminaa. Arvasin, että haluanhan mä taas, vaikken ihan kuullut kuka Pedro oli kyseessä. Taas tovi jos toinenkin kolisteltiin traileri perässä menemään ja saavuimmekin toisen suuren WE-miehen Pedro Nevesin tilalle. Jossa juotiin PALJON likööriä ja keskusteltiin mukavia takkatulen ääressä.
Tästä pikkumatkan jatkettuamme pysähdyimme paikallisen puuilon parkkipaikalle ja kiltisti koko autoseurue kipitti Miguelin perässä kauppaan. Onneksi otin rahapussin mukaan, koska vasta sisällä tajusin meidän tulleen minun vuokseni - sain hankittua Catitalle loimen, onhan Portugalissakin aika kylmä talvella ja Catita jää sinne kevääseen asti Miguelin tallille treenaamaan 'piffin priimaksi'.
No sitten taas mentiin. Ajeltiin aikamoinen matka, pimeäkin jo tuli ja saavuttiin vihdoinkin siittolaan, Miguelin ystävän luokse, jonne tipautettiin koko pitkän päivän traikussa hipihiljaa kököttänyt 4v orhi ja samalla TIETENKIN katsottiin kaikki tallin noin kolmekymmentä hevosta 'pikaisesti'. Ei piffautettu yhtään.
No lähdettiin sitten - luulin, että 'kotia kohti' - ajamaan ja ajamaan ja ajamaan kunnes näin unenpöpperössä tienvarsikyltistä saapuneemme Albufeiraan. Sitä etelämmäksi ei Portugalissa pääse. Että aika pitkä matka oltiin ajettu. Pysähdyimme hiekkakentälle keskelle pimeyteen, josta ampaisi maailman isoin maasturi, kuskinaan semmonen lievästi sanoen mafioson näköinen herra. Miguel hoputti, että kyytiin vaan - nyt mennään syömään PITKÄN KAAVAN MUKAAN. Kun illallinen päättyi, niin Miguel tuumasi 'vitsikkäästi', että kait se ateria pitää maksaa ratsastamalla YKSI HEVONEN ja niin lähti mafioso rallittamaan serpentiinitietä 'jonnekin', josta löytyi taas yksi korkeiden teräsaitojen ympäröimä tila, sieltä vesikarsinassa kytkettynä valkoinen hevonen (oli siis aika monta tuntia jökötellyt siellä odottelemassa) ja alkoi armoton pajatus...Miguel tutki sylkirauhasia ja hännänalusta ja pajatti, mutta mafioso vaati maestron koeratsastavan hevosen ja niin koko seurueemme kipitti kaatosateessa yönpimeydessä maneesiin, jossa Miguel uudelleen alkoi pajatuksen ja kutsui minutkin kokeilemaan hevosen hännänalusta (täynnä patteja) ja poskia (sylkirauhaset turvoksissa). Miguel kohteliaasti kävi selässä ja taas pajatusta....mafioso hyppäsi selkään (iso mies - pieni heppa) ja veteli jotain minkä piti vissiin esittää sarjavaihtoja. Pajatusta lisää. Kärsivällinen heppa karsinaan. Autolla kaahailua ja puuuufffff 'omaan autoon' oli ihana palata.
Ajattelin, että no nyt alkaa suora tie 'kotiin'. Torkahtelin siinä ja heräsin klo 2. yöllä kun koirat haukkuivat, porttia avattiin ja joku pappa pipo päässä, pyjaman housut jalassa ja fikkarilla valoa näyttäen ohjasi meidät tilalle pihaan...sitten pappa kipitti pimeyteen ja hetken päästä ravautti ison valkoisen oriin Miguelin eteen - alkoi taskulampun valossa piffauttamaan korskeahkoa oria riimussa. Nauroi remakasti kun ori vähän 'pompahti'. Miguel oli tyytyväinen - heppa pukattiin traikkuun. Pappa katosi uudestaan pimeyteen ja seuraavaksi kipitti musta ori vierellään takaisin. Tämä vielä korskeampi, eikä vissiin sit kuitenka ihan tarpeeks hieno piffi...ei pakattu traikkuun, mutta meidät pakattiin taas autoon. En enää uskonut näkeväni hotellin sänkyä sinä yönä, mutta kappasta vaan melko tarkalleen kello 4.00 saavuimme hotellini pihaan.
Ei ihme, että Miguelista tuntuu aivan lomalta ollessaan Suomessa ja vetäessään 'vain' kymmenisen tuntia kursseja tai ratsuttaen. Sehän on sille miehelle vasta puolikas päivä.
Päivä no 4
Viiminen päiväni tällä erää Portugalissa, enkä olis kyllä enemmästä enää hengissä selvinnytkään. Aamulla ulkona +3, eikä se siitä mitenkään hurjasti päivän mittaan noussut, mutta aurinko pilkisteli ensimmäistä kertaa tällä reissulla.
Miguel nouti minut nyt omalle tallilleen. Oli hienoa nähdä hänellä työskentelevän nuoren naisen kaunista ratsastusta, mielenkiintoista seurata millä lailla Miguel pitää tunteja omille vakkarivalmennettavilleen. Lauantai kun oli, niin vähän lepposampi tahti Maestrollakin. Ainut mikä sotki suunnitelmia oli, että Bruno oli lainannut Miguelin autoa päästäkseen kotiinsa yöksi ja autossa oli minun ratsastussaappaat ja kypärä eli jouduin tyytymään katsojan rooliin, kun suunnitelmissa oli päästä testaamaan jotain 'yhtä hevosta'. Lounaalla tietenkin käytiin - suurella seurueella ja pitkän kaavan mukaan.
Olin kysynyt josko Miguelilla olisi aikaa viedä minut vielä ostoksille satulasepälle - sille kuuluisalle, joka tekee Miguel da Fonseca -merkkiset upeat WE-satulat ja muut varusteet. No tokkiinsa on aikaa - kunhan Bruno toisi sen auton. Kun Bruno sitten vihdoin tuli, niin Miguel pyysikin Brunoa viemään minut ostoksille ja jäi itse paiskimaan hommia tallilleen.
No kas herkuttelulle perso Bruno ei pitänyt kiirettä satulasepälle menolle vaan halusi viedä minut hienoon konditoriakahvilaan läksiäiskaffelle. Ja mentiin. Bruno ei osaa englantia, minä en osaa kuin muutaman fraasin portugalia, mutta hyvin siinä perheet ja erityisesti hevoset esiteltiin facebookin kautta. Vähän yritin muistutella, ettei ole paljoa aikaa - espanjaa puhun jonkin verran ja Bruno sitä ymmärtää. Joten lähdettiin kohti satulapajaa...ja eihän se löytynyt...taas uusi maalaistie...eihän se löytynyt. Bruno kysymään neuvoa tienlaidassa jutustelevilta papoilta. Toinen lupautui ajamaan edellä oppaana...oli varmaan satavuotias ja kaasua painoi niin raskaalla jalalla, etten olis koskaan uskonu näkeväni semmosen vanhan lava-auton katoavan horisonttiin sekunnissa...vaikkei se Brunokaan hitaasti ajanut.
Sen verran tiukille veti, että tein perille päästyämme varmasti shoppailuennätykseni - sekä ajassa että määrässä - ja sitten lähdettiinkin kaahaamaan takaisin Miguelin luokse niin täysii, että meinas meikäläisellä lörähtää pöksyyn. Miguel samalla soitteli ja selvästi ripitti Brunoa, joka vähän korvat punasena jäkisi puhelimeen takaisin ja samalla kaahasi 180km tuntinopeutta kaatosateessa. Sillon ei enää meinannu lörähtää vaan ainakin hikeä tihku hehtolitra ulos kauhistuneista huokosistani.
Miguel jo tallin pihalla muiden laukkujeni kanssa hermostuneena teputti ja hyppäsi kuskin paikalle ja Bruno viereensä - meikäläinen aloitti takapenkillä vimmatun ostosten pakkailun laukkuihin...kentällä Bruno jäi käynnissä olevaan autoon ja Miguel lähti kassejani kantaen rivakasti kohti lähtötsekkausta. Saattoi vielä turvatarkastukseen asti, jossa virnisti ja sanoi, että nyt ei ollut niin pitkä päivä.
Kerkesin koneeseen ja nukuin koko kotimatkan kuin tukki, vaikka vierustoverini oli kohtuu hereillä ollut 2-vuotias miehenalku. Loppuun asti miesseurassa siis.
Kotiin päästyäni kävin heittämässä hepoille aamuheinät ja pötkähdin oman armaani viereen pikkupikku nokosille. Ostoksia kerkesin ihailemaan vasta paluuiltana.
Ja Catitaa eli Callea pääsen ihailemaan livenä seuraavan kerran vasta herran saapuessa Suomeen keväällä. Kuvassa Calle entisen omistajansa
Maria Lascasasin kanssa.
